Jo­kai­sel­le van­hem­mal­le on luul­ta­vas­ti tut­tu ti­lan­ne, jos­sa pyy­tää las­ta aut­ta­maan ja vas­tauk­se­na on ai­na niin rei­pas ”joo­joo, koh­ta". Vält­tä­mät­tä mi­tään ei kui­ten­kaan ta­pah­du, en­nen kuin pyyn­tö on esi­tet­ty use­am­man ker­ran. Ei­kä vält­tä­mät­tä sit­ten­kään. Jos­kus taas ta­pah­tuu yl­lä­tyk­siä ja vaik­ka pyyn­töön vas­tat­tai­siin­kin ”en mä jak­sais”, saa kui­ten­kin avun. Täl­lais­ta toi­min­taa tar­vit­tai­siin­kin enem­män­kin ih­mis­ten kes­ken. Vaik­ka ei ai­na jak­sai­si­kaan, osai­si sil­ti ar­vos­taa tois­ta, teh­dä oi­kein ja aut­taa.

Mil­lai­nen on tuo suu­ri kui­lu us­kon ja epä­us­kon vä­lil­lä? Toi­nen ih­mi­nen us­koo ja toi­nen ei.

Tämä maa­il­ma tar­jo­aa mo­nen­lai­sia tei­tä kul­jet­ta­vak­si. Pal­jon kuu­lee sa­not­ta­van, et­tä kaik­ki us­kon­not vie­vät sa­man Ju­ma­lan luo. Ja et­tä sai­sit it­se va­li­ta, mikä so­pii si­nul­le par­hai­ten ja har­joit­taa sitä us­kon­toa. On­ko sil­lä vä­liä mi­hin us­koo? Mik­si juu­ri Jee­sus?

"Alus­sa oli sana. Sana oli Ju­ma­lan luo­na ja sana oli Ju­ma­la. Hän oli alus­sa Ju­ma­lan luo­na. Kaik­ki on syn­ty­nyt hä­nen kaut­taan, il­man hän­tä ei ole syn­ty­nyt mi­tään, mikä syn­ty­nyt on. Hä­nes­sä oli elä­mä ja elä­mä oli ih­mis­ten valo. Valo lois­taa pi­mey­des­sä, ei­kä pi­meys ole saa­nut sitä val­taan­sa.

Kirk­ko­vuo­den vii­mei­se­nä py­hä­päi­vä­nä olem­me ajan ja ikui­suu­den ar­voi­tuk­sen ää­rel­lä. Ih­mi­se­lä­män eri vai­heis­sa ih­met­te­lee usein ajan ku­lua. Mie­les­sä on ky­sy­mys: ”On­ko sii­tä­kin ta­pauk­ses­ta ku­lu­nut jo niin kau­an ai­kaa?” Kih­ni­ön seu­ra­kun­taa olen pal­vel­lut mää­rä­ai­kai­se­na kirk­ko­her­ra­na täl­lä het­kel­lä kah­den vuo­den ajan ja voin vain to­de­ta, kuin­ka no­pe­as­ti ai­ka on ku­lu­nut.

Ajan­koh­dan evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Matt. 5:13–16) pu­hu­taan suo­las­ta ja va­los­ta. Jee­sus sa­noo ope­tus­lap­sil­leen ”te olet­te maan suo­la ja maa­il­man valo”. Hän ei sano, et­tä hei­dän tu­lee tul­la sel­lai­sik­si, vaan he ovat sitä jo.

Lars Sten­bäc­kin sa­noit­ta­ma vir­si 288, Sil­mäi­si eteen Jee­sus, on suo­ma­lai­sen hen­gel­li­sen ru­nou­den klas­sik­ko. Se oli alun pe­rin osa ru­no­sar­jaa Soin­tu­ja ja il­mes­tyi pie­tis­ti­ses­sä viik­ko­leh­des­sä Evan­ge­liskt Vec­kob­lad 23.9.1839.

Ker­ran eräs saar­na­mies huu­si suu­ren kau­pun­gin to­ri­a­lu­eel­la osoit­ta­en maas­sa ole­vaa isoa hat­tua: ”Se elää, se elää.” Ute­li­aat ih­mi­set ke­rään­tyi­vät kat­so­maan, mis­tä on ky­sy­mys. Het­ken pääs­tä saar­na­mies nos­ti ha­tun maas­ta, ja sen al­ta pal­jas­tui Raa­mat­tu. Voim­me aja­tel­la, et­tä kei­no saa­da ih­mi­set pai­kal­le oli eri­koi­nen, mut­ta vies­ti oli ja on tot­ta, Raa­mat­tu elää.

Las­ki­ais­sun­nun­tais­ta al­kaa las­keu­tu­mi­nen tuh­ka­kes­ki­vii­kon kaut­ta pää­si­äis­tä edel­tä­vään paas­toon. Paas­to­nai­ka tar­koit­taa yk­sin­ker­tais­ten elä­män­ta­po­jen, it­se­kiel­täy­myk­sen ai­kaa.