Näin pal­mu­sun­nun­tain ja pää­si­äi­sen lä­hes­ty­es­sä on so­pi­va ai­ka pu­hua nöy­ryy­des­tä. Tar­vit­sem­me nöy­rän mie­len pal­vel­lak­sem­me Ju­ma­laa. Nöy­ryys on lem­peyt­tä, ala­mai­suut­ta, tot­te­le­vai­suut­ta ja sä­vyi­syyt­tä. Kun nöyr­ryt, alen­nat it­se­si, luo­vut vaa­ti­muk­sis­ta ja odo­tuk­sis­ta sekä an­nat pe­rik­si.

Minä olen Her­ran pal­ve­li­ja­tar. Ta­pah­tu­koon mi­nul­le niin kuin sa­noit. Näil­lä sa­noil­la Jee­suk­sen äi­ti Ma­ria suos­tui teh­tä­vään, jon­ka Ju­ma­la hä­nel­le an­toi.

Pa­la­sin juu­ri muu­ta­man vii­kon van­hem­pain­va­pail­ta ta­kai­sin töi­hin. Las­ten kans­sa oli mu­ka­va tou­hu­ta ja leik­kiä. Mo­nes­ti sai vain vie­res­tä ih­me­tel­lä sitä ener­gi­aa, mitä lap­sil­ta löy­tyy. Leik­ke­jä seu­ra­si toi­nen toi­sen­sa pe­rään ja vä­lil­lä isä oli he­li­se­mäs­sä, kun il­tai­sin­kin aloi­tet­tiin vie­lä ”il­ta­vil­lit” (lap­set juok­si­vat ta­loa ym­pä­ri).

Me olem­me kai­kin ta­voin ah­din­gos­sa, mut­ta em­me um­pi­ku­jas­sa, neu­vot­to­mat, mut­ta em­me toi­vot­to­mat, vai­no­tut, mut­ta em­me hyl­jä­tyt, maa­han ku­kis­te­tut, mut­ta em­me tu­ho­tut.

Meil­lä ko­to­na on kih­ni­ö­läi­sen tai­tei­li­ja Ma­ti­kai­sen työ ma­kuu­huo­neen sei­näl­lä. Maa­lauk­sen nimi on Paas­to, har­maa­sä­vyi­nen työ ku­vaa­mas­sa ris­tit­ty­jä kä­siä. Ihas­tuin tau­luun näyt­te­lys­sä, kun se ku­vaa jo­ten­kin hy­vin juu­ri mi­nun paas­to­a­ni: Kört­ti­läi­sen paas­to on us­koa ja ru­kous­ta ar­ki­sen har­mau­den kes­kel­lä. Se näyt­täy­tyy usein vain kä­sien ris­ti­mi­se­nä ja vä­hä­e­lei­se­nä us­kon­har­joit­ta­mi­se­na kir­kos­sa.

Luuk­kaan evan­ke­liu­min luku 17, ja­keet 11 – 19 ker­too Jee­suk­sen ol­leen mat­kal­la Je­ru­sa­le­miin. Kun hän oli me­nos­sa erää­seen ky­lään, hän­tä vas­taan tuli 10 spi­taa­lis­ta mies­tä. Lain mu­kaan spi­taa­lis­ten piti asua muis­ta eril­lään. Heil­lä piti ol­la re­sui­set vaat­teet sekä hoi­ta­mat­to­mat hiuk­set ja par­ta. Tois­ten ih­mis­ten lä­hes­ty­es­sä hei­dän piti huu­taa ”saas­tai­nen”.

Paas­to­na­jan kyn­nyk­sel­lä, las­ki­ais­sun­nun­tain ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa, lu­e­taan ai­na yk­si Raa­ma­tun kuu­lui­sim­mis­ta koh­dis­ta. Se on kol­mas­tois­ta luku en­sim­mäi­ses­tä ko­rint­ti­lais­kir­jees­tä. Jak­so al­kaa sa­noil­la: Vaik­ka minä pu­hui­sin ih­mis­ten ja en­ke­lien kie­lil­lä, mut­ta mi­nul­ta puut­tui­si rak­kaus, oli­sin vain ku­mi­se­va vas­ki tai he­li­se­vä sym­baa­li.

Vai­keis­sa ti­lan­teis­sa ih­mi­nen luon­nos­taan yrit­tää löy­tää apua en­sin it­ses­tään tai ken­ties muil­ta ih­mi­sil­tä. Mei­dät ih­mi­set on­kin lä­he­tet­ty toi­si­am­me pal­ve­le­maan ja ra­kas­ta­maan, ja tär­ke­ää on­kin aut­taa nii­tä, jot­ka apua tar­vit­se­vat. Mo­nes­sa ti­lan­tees­sa huo­maam­me kui­ten­kin oman riit­tä­mät­tö­myy­tem­me aut­ta­ji­na. Yk­sin­ker­tai­ses­ti on ole­mas­sa pal­jon ti­lan­tei­ta, jois­sa ih­mi­sen apu ei rii­tä.

Mi­nul­la on ul­ko­na ol­les­sa­ni ta­pa­na toi­si­naan syl­käis­tä maa­han. Hau­taus­maa on kui­ten­kin paik­ka, jos­sa en syl­je kos­kaan.

Olem­me elä­neet pi­me­ää ai­kaa. Mo­nil­le tämä ai­ka on vai­ke­aa, ma­sen­nus val­taa mo­nien mie­len. Jou­lu­va­lot ja lumi toi­vat vä­hän va­loi­suut­ta. Päi­vät ovat jo vä­hän pi­den­ty­neet. Olem­me me­nos­sa koh­ti va­loi­sam­pia ai­ko­ja.

Eri kan­sois­ta pu­hut­ta­es­sa kul­kee Raa­ma­tus­sa kah­ti­a­ja­ko Is­ra­e­lin ja mui­den kan­so­jen vä­lil­lä. Ju­ma­la va­lit­si Is­ra­e­lin omak­si kan­sak­seen, an­toi sil­le la­kin­sa ja myös lu­pauk­sen tu­le­vas­ta pe­las­ta­jas­ta.

Vuo­den­vaih­de he­rät­tää ajan ku­lu­mi­seen. Syn­tyy sel­vit­te­lyä ar­vois­ta, jot­ka elä­mää ovat oh­jan­neet. Men­nyt­tä ei voi elää uu­del­leen ei­kä pa­rem­min, mut­ta uu­si vuo­si tun­tuu avaa­van uu­den­lai­set mah­dol­li­suu­det. Kat­se suun­na­taan eteen­päin. Vuo­den vaih­tu­mi­nen on mo­nil­le "kat­kon ot­ta­mi­sen" ja juh­li­mi­sen ai­kaa. Toi­sil­le tun­te­ma­ton tu­le­vai­suus voi taas mer­ki­tä tur­vat­to­muu­den ja pe­lon tun­tua.

Ad­vent­ti­ai­ka on odot­ta­mi­sen ai­kaa. Odo­tam­me joka vuo­si va­pah­ta­jam­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen syn­ty­mä­juh­laa sa­maan ta­paan kuin Is­ra­e­lin kan­sa ai­ka­naan odot­ti heil­le lu­vat­tua voi­del­tua ku­nin­gas­ta – Mes­si­as­ta. Odo­tuk­sen pit­käl­li­syys, ul­ko­nais­ten olo­suh­tei­den tu­ka­luus sekä lu­paus­ten ko­et­tu tul­kin­nan­va­rai­suus var­mas­ti teki odo­tuk­ses­ta usein vai­ke­aa.

Työs­sä ol­leet pai­me­net sai­vat en­sim­mäi­si­nä kuul­la ilo­sa­no­man Va­pah­ta­jan syn­ty­mäs­tä. En­ke­li il­mes­tyi heil­le ja sa­noi Tä­nään on teil­le Daa­vi­din kau­pun­gis­sa syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja. Hän on Kris­tus, Her­ra (Luuk. 2:1–20).

Maa­il­mam­me on juu­ri nyt mus­tem­pi ja ma­sen­ta­vam­pi kuin ai­koi­hin. Mo­nen ar­ki on muut­ta­nut muo­to­aan ja ta­val­li­sen ta­sai­sen elä­män kyl­keen on aset­tu­nut le­vo­ton le­pa­tus ja epä­var­muus tu­le­vas­ta. Mo­nen­lai­set huo­let roik­ku­vat huo­mi­sen yl­lä. Omat, eh­kä syn­kät­kin poh­din­tan­sa tu­le­vas­ta kävi myös Joo­sef päät­tä­es­sään pur­kaa so­pi­muk­sen avi­o­lii­tos­ta Ma­ri­an kans­sa. Hä­nen yö­hön­sä il­mes­tyi en­ke­li, vies­tin­tuo­ja: ”Joo­sef, Daa­vi­din poi­ka, älä pel­kää...”.