Kuin­ka iha­nat ovat vuo­ril­la ilo­sa­no­man tuo­jan as­ke­let! Hän il­moit­taa rau­han tu­lon, tuo suu­ren ilo­sa­no­man. (Jes. 52:7)

Me ih­mi­set osaam­me pu­hua. Jos­kus pu­hum­me hil­jaa ja jos­kus voim­me jopa huu­taa. Mon­ta ker­taa riip­puu ti­lan­tees­ta, mi­ten käy­täm­me ään­täm­me. Kun pu­hum­me vau­val­le, hel­pos­ti le­per­te­lem­me. Jos pu­hum­me van­huk­sen kans­sa, on tär­keä pu­hua sel­väs­ti ja kuu­lu­val­la ää­nel­lä.

Kris­tus tuli täyt­tä­mään Ju­ma­lan tah­don, sik­si myös mei­dän kris­tit­ty­jen tu­li­si nou­dat­taa rak­kau­den la­kia.

Tu­le­van sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Luuk. 5:1–11) ker­ro­taan sii­tä, kuin­ka Jee­sus koh­ta­si Si­mon Pie­ta­rin ja kut­sui hä­net seu­raa­jak­seen. Si­mon Pie­ta­ri oli juu­ri sel­vit­te­le­mäs­sä ka­la­verk­ko­jaan, kun Jee­sus tuli hä­nen luok­seen ja ke­hot­ti ko­kei­le­maan ka­la­on­nea sy­vem­mäs­sä ve­des­sä.

Ku­ka­han hän voi­si ol­la? Mil­lai­nen ih­mi­nen? Ir­vi­ku­va? Help­poa oli­si ih­mi­sen ir­vi­ku­va näh­dä so­ta­ri­kol­li­ses­sa tai dik­taat­to­ris­sa. Kyl­lä­hän nyt jo­kai­nen meis­tä tie­tää, kuka on oi­ke­as­ti paha ja il­keä. He­del­mis­tään puu mais­te­taan. Ei ne sa­nat vaan teot. On­ko se näin yk­sin­ker­tais­ta?

Ju­ma­la loi si­nut. En us­ko, et­tä Ju­ma­la loi si­nut pel­käs­tä luo­mi­sen ilos­ta, vaik­ka us­kon sen, et­tä Hän on naut­ti­nut ja naut­tii kai­kes­ta luo­mas­taan. Hän ha­lu­si luo­da si­nut.

Ajan­koh­dan evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Luuk. 14:16–24) Jee­sus ker­too ta­pah­tu­mas­ta, jo­hon kut­su­taan pal­jon vä­keä. Kut­sun saa­neet esit­tä­vät kui­ten­kin mo­nen­lai­sia ve­ruk­kei­ta, ja näin he yk­si ker­ral­laan kiel­täy­ty­vät kut­sus­ta. Kuu­los­taa­ko tu­tul­ta? Ve­ruk­kei­den kek­si­mi­nen käy meil­tä var­sin hel­pos­ti. Te­ko­syi­den kek­si­mi­nen tai­taa ol­la jopa luon­te­vam­pi tapa kiel­täy­tyä asi­ois­ta kuin suo­raan sa­no­mi­nen.

Olen saa­nut elää lap­suu­te­ni ja nuo­ruu­te­ni pie­nes­sä maa­lais­pi­tä­jäs­sä Uu­rai­sil­la, met­sien ja jär­vien kes­kel­lä. Mum­mo­ni oli tär­keä hen­ki­lö elä­mäs­sä­ni kuo­le­maan­sa saak­ka. Hän asui naa­pu­ris­sa ja toi­mi ak­tii­vi­ses­ti seu­ra­kun­nas­sa. Kul­jin mie­lel­lä­ni hä­nen mu­ka­naan oman ky­län om­pe­lu­seu­rois­sa, ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa ja kirk­ko­kuo­ros­sa. Seu­ra­kun­ta tuli mi­nul­le rak­kaak­si ja tär­ke­äk­si jo lap­se­na.

Olin var­mas­ti ihan pik­ku­poi­ka, kun kuu­lin en­sim­mäi­siä ker­to­ja Py­häl­lä Hen­gel­lä täyt­ty­mi­ses­tä. Se al­koi kiin­nos­taa mi­nua 22-vuo­ti­aa­na ko­ke­ma­ni us­koon­tu­lon myö­tä. Ai­ka pian us­koon­tu­lo­ni jäl­keen Raa­ma­tun eri koh­dat Py­häl­lä Hen­gel­lä täyt­ty­mi­ses­tä al­koi­vat pu­hu­tel­la. Kai­paus ko­kea se, mitä Ju­ma­la Raa­ma­tus­sa lu­paa, al­koi täyt­tää sy­dän­tä. Noin puo­len vuo­den ajan ru­koi­lin ja pyy­sin Ju­ma­lal­ta tätä “hu­maus­ta”.

Vuo­si­kym­me­niä sit­ten kuu­lin tuon sa­non­nan en­kä ym­mär­tä­nyt, oli­ko se pal­jon vai vä­hän. Hel­lun­tain jo­ten­kin tie­sin, mut­ta epis­to­laa en ym­mär­tä­nyt. Vii­mei­sen kol­men­kym­me­nen vuo­den ai­ka­na tuo­kin asia on mi­nul­le sel­vin­nyt, vaik­ka ju­ma­lan­pal­ve­lu­suu­dis­tuk­ses­sa, joka otet­tiin käyt­töön vuo­si­tu­han­nen vaih­tees­sa, epis­to­la-sana häi­vy­tet­tiin eli suo­men­net­tiin kir­je­teks­tik­si.

Luon­to avaa jo si­ris­tel­len sil­mi­ään,
ojan­pien­ta­reet ver­hou­tu­vat vih­re­ään.
Lin­tu­ys­tä­vät lau­doil­taan hä­vin­neet,
ta­lit, sie­me­net ei­vät enää mait­ta­neet.
Toi­voo ih­mi­nen rau­haa maa­il­maan,
mie­les­sään rien­tää jo ke­sä­u­nel­maan.
Sii­vo­aa mö­kin, las­kee ve­neen ve­sil­le,
kas­sit pak­kaa, reis­saa omil­le po­luil­le.
Ky­se­lee­kö luo­tu Luo­jal­taan,
mitä suun­ni­tel­mia on tu­le­vaan?
Niin on Luo­jat suun­ni­tel­mat pa­rem­mat,
il­man an­si­oi­ta vas­taa­no­tet­ta­vat.
Tai­vas­tiel­lä ki­vet vis­ka­tut ke­rä­tään,
sär­mäi­set sa­nat ja teot an­teek­si an­ne­taan.
Mat­ka­op­paa­na ys­tä­vä Jee­sus Kris­tus,
joka ei utui­nen har­ha, kan­gas­tus.
Su­ven lap­si, pal­jas­jal­kai­nen,
joka suun­taan ala­ti kii­rei­nen.
Muis­taa­ko kiit­tää Luo­jaan­sa päi­vis­tä,
niin myös Psal­min 139:16-18 sa­nois­ta?
Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo
idul­la­ni. Kaik­ki päi­vät oli luo­tu ja
kir­joi­tet­tu si­nun kir­jaa­si, en­nen kuin
ai­no­a­kaan niis­tä oli tul­lut. Kuin­ka
kal­liit ovat­kaan mi­nul­le si­nun aja­tuk­se­si,
Ju­ma­la, kuin­ka val­ta­va on­kaan nii­den mää­rä.
Jos las­ki­sin ne, nii­tä oli­si enem­män kuin
hie­kan­jy­viä. Minä he­rään ja olen yhä si­nun
luo­na­si.

Kaik­ki ru­koi­le­vat. Voi­ko noin sa­noa? Roh­kea väi­te, to­te­aa moni. Ky­se­ly­tut­ki­muk­set ker­to­vat ka­rua kiel­tään. Nii­den mu­kaan ru­koi­le­mi­nen vä­he­nee. Vain har­vat ru­koi­le­vat, niin­kö?

Hän on ra­kas, jak­sa­va ja hyvä äi­ti. Iha­na, mu­ka­va ja kiva. Äi­ti on maa­il­man pa­ras ja iloi­nen. Mi­nun äi­ti­ni on kaik­ki­al­la. Äi­ti­ni on Pau­lii­na, Kat­rii­na, Jon­na tai Jen­ni.

2. sun­nun­tai­ta pää­si­äi­ses­tä sa­no­taan hy­vän pai­me­nen sun­nun­taik­si. Jee­sus on hyvä pai­men. Jee­sus pi­tää huo­len lam­pais­taan. Minä olen hyvä pai­men, oi­kea pai­men, joka pa­nee hen­ken­sä alt­tiik­si lam­pai­den puo­les­ta. -- -- Minä tun­nen lam­paa­ni ja ne tun­te­vat mi­nut, niin kuin Isä tun­tee mi­nut ja minä Isän. Minä pa­nen hen­ke­ni alt­tiik­si lam­pai­den puo­les­ta. (Joh. 10)

Erääs­sä van­has­sa ta­ri­nas­sa ker­ro­taan Pai­me­nes­ta ja sa­ta­kie­les­tä. Pai­men sa­noo sii­nä sa­ta­kie­lel­le: "Mik­set sinä lau­la?” Sa­ta­kie­li vas­taa: ”En minä voi lau­laa, kun nuo sam­ma­kot kur­nut­ta­vat lii­an ko­vaa! Et­kö sinä kuu­le sitä?” Pai­men vas­taa: ”Kyl­lä minä sen kuu­len, mut­ta vain sen ta­kia, kun sinä olet niin hil­jaa.”