Ad­ven­tin ai­ka on jou­lun val­mis­tu­sai­kaa ja Her­ran odo­tus­ta. Sa­mal­la eläm­me tääl­lä Poh­jo­las­sa vuo­den pi­mein­tä ai­kaa. Säh­kön sääs­tä­mi­sen­kin uhal­la moni sy­tyt­te­lee va­lo­ja ko­ti­aan ja pi­haan­sa va­lai­se­maan, myös kynt­ti­löi­tä syt­tyy. Nämä va­lot ja kynt­ti­lät ker­to­vat va­lon­kai­puum­me li­säk­si kau­neu­den tar­pees­tam­me ja us­kon­vies­tis­tä toi­nen toi­sil­lem­me.

Yk­si tä­män ajan­koh­dan saar­na­teks­teis­tä (Matt. 13:47–50) pu­huu ka­las­ta­mi­ses­ta. Jee­sus ker­too ver­tauk­sen ope­tus­lap­sil­leen ja kos­ka jot­kut heis­tä ovat ka­las­ta­jia, tu­lee ta­ri­na hy­vin lä­hel­le hei­tä. Ver­tauk­ses­sa ker­ro­taan nuot­ta­ka­las­ta­mi­ses­ta, jos­sa nuot­taa ve­de­tään ve­neen pe­räs­sä tai köy­sien avul­la ran­nas­ta niin, et­tä kaik­ki pyy­dyk­sen tiel­le osu­neet ka­lat jää­vät sii­hen kiin­ni. Ka­lat ero­tel­laan vas­ta ran­nal­la, jos­sa hy­vät ote­taan tal­teen ja huo­not vis­ka­taan pois.

Oli kyl­lä ai­van iha­na ko­ke­mus se, et­tä lap­sen­lap­se­ni teki kir­kon­pii­rin ih­mi­set niin iloi­sek­si ja on­nel­li­sek­si pel­käl­lä ole­mas­sa­o­lol­laan täs­sä taan­noin Kuu­san­kos­ken kir­kos­sa.

Vii­mei­set nel­jä vuot­ta olem­me asu­neet per­hee­nä Thai­maan Bang­ko­kis­sa lä­he­tet­tyi­nä työn­te­ki­jöi­nä ja poh­ti­neet yl­lä ole­van ja­keen mer­ki­tys­tä elä­mäs­säm­me. Isä lä­het­ti Jee­suk­sen ih­mi­sek­si ih­mis­ten kes­kel­le. Jee­sus, vaik­ka oli­kin Ju­ma­lan poi­ka, koh­ta­si ih­mi­siä pal­vel­len ja oli ai­dos­ti kiin­nos­tu­nut heis­tä.

Run­saat pari kuu­kaut­ta olen kat­sel­lut elä­män­me­noa kir­kon­mä­el­tä kä­sin. Eläk­keel­le jää­ty­ä­ni hä­vi­sin ho­ri­sont­tiin ai­ka huo­maa­mat­to­mas­ti. Ko­ro­nan vuok­si jäi mo­nen seu­ra­kun­ta­lai­sen kans­sa hy­väs­te­le­mät­tä. Nyt olen saa­nut teh­dä huo­mi­oi­ta työ­e­lä­mäs­tä ri­vi­seu­ra­kun­ta­lai­suus tuo­rees­sa muis­tis­sa. Ko­vin työ­läs pes­ti on ol­lut, kos­ka kaik­ki on pi­tä­nyt luo­da alus­ta. Tie­dos­tot oli­vat siir­ty­neet bit­tie­läk­keel­le läh­tö­ni myö­tä.

Koko Suo­men kat­ta­va yh­teisk­ris­til­li­nen evan­ke­li­oi­mis­kam­pan­ja on käyn­nis­ty­nyt ot­si­kon tee­man mu­kai­ses­ti. Tar­koi­tuk­se­na on ja­kaa jo­kai­seen suo­ma­lai­seen ko­tiin kir­ja­nen, joka kä­sit­te­lee eri­lais­ten ih­mis­ten us­koon­tu­lo- tai ny­ky­ai­kai­sit­tain muu­tos­ker­to­muk­sia elä­väs­tä elä­mäs­tä. Li­säk­si pi­de­tään eri­lai­sia hen­gel­li­siä ti­lai­suuk­sia mui­den mu­as­sa Pir­kan­maan ta­lou­sa­lu­eel­la.

Ju­ma­laan us­ko­van ih­mi­sen ei tar­vit­se kan­taa huol­ta kai­kes­ta mah­dol­li­ses­ta. Tai­vaal­li­nen Isä kyl­lä pi­tää meis­tä huo­len.

Vii­me vii­kon tors­tai­na jär­jes­tet­tiin Par­ka­non kou­lu­kam­pus Kaar­nas­sa Su­per­mes­sut. Su­per­mes­su­jen tar­koi­tuk­se­na oli edis­tää hy­vin­voin­tia ja tuo­da Par­ka­non pal­ve­lu­ja nuo­ril­le tu­tum­mik­si.

Puo­li vuot­ta sit­ten, hel­mi­kuus­sa, saa­vuim­me Kih­ni­öl­le ki­nos­ten kes­kel­le. Muut tun­tui­vat ole­van jo kyl­läs­ty­nei­tä moi­seen lu­mi­mää­rään, mut­ta mei­tä se ilah­dut­ti. Asum­me ni­mit­täin Es­pan­jas­sa, jos­sa 5-vuo­ti­as tyt­tä­rem­me on elä­män­sä pää­o­sin viet­tä­nyt. Hän­tä noin val­koi­nen näky aluk­si vä­hän pe­lot­ti­kin, ja hän ky­se­li, mil­loin lumi läh­tee pois, mut­ta muu­ta­man to­tut­te­lu­päi­vän jäl­keen pel­ko vaih­tui in­nos­tuk­seen. Lumi kun luo mah­dol­li­suu­den upeil­le elä­myk­sil­le, jois­ta ete­län lap­set jää­vät ai­van pait­si.

Anop­pi­ni ko­din sei­näl­lä riip­puu ke­hyk­sis­sään runo, jo­hon on koot­tu eri­lai­sia oh­jei­ta elä­män mat­kan var­rel­le. Ru­non al­le on kir­joi­tet­tu sen ole­van tun­te­mat­to­man ajat­te­li­jan Saint Pau­lin ka­ted­raa­lin sei­nään 1600-lu­vul­la kir­joit­ta­ma elä­mä­noh­je. Aja­tus­ten vii­saut­ta ei him­men­nä yh­tään, et­tä oi­ke­as­ti teks­tin on kir­joit­ta­nut ru­noi­le­va la­ki­mies In­di­a­nas­ta kol­me­sa­taa vuot­ta myö­hem­min.

En­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mi (Luuk. 19:41–48) vie mei­dät Jee­suk­sen elä­män vii­mei­siin päi­viin. Tätä en­nen evan­ke­lis­ta Luu­kas on ker­to­nut sii­tä, kuin­ka Va­pah­ta­jam­me rat­sas­ti aa­sil­la Je­ru­sa­le­miin kär­si­mään ja kuo­le­maan. Hoo­si­an­na-huu­dot rai­ku­vat ja kan­sa rie­muit­see!

Kuin­ka iha­nat ovat vuo­ril­la ilo­sa­no­man tuo­jan as­ke­let! Hän il­moit­taa rau­han tu­lon, tuo suu­ren ilo­sa­no­man. (Jes. 52:7)

Me ih­mi­set osaam­me pu­hua. Jos­kus pu­hum­me hil­jaa ja jos­kus voim­me jopa huu­taa. Mon­ta ker­taa riip­puu ti­lan­tees­ta, mi­ten käy­täm­me ään­täm­me. Kun pu­hum­me vau­val­le, hel­pos­ti le­per­te­lem­me. Jos pu­hum­me van­huk­sen kans­sa, on tär­keä pu­hua sel­väs­ti ja kuu­lu­val­la ää­nel­lä.

Kris­tus tuli täyt­tä­mään Ju­ma­lan tah­don, sik­si myös mei­dän kris­tit­ty­jen tu­li­si nou­dat­taa rak­kau­den la­kia.

Tu­le­van sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Luuk. 5:1–11) ker­ro­taan sii­tä, kuin­ka Jee­sus koh­ta­si Si­mon Pie­ta­rin ja kut­sui hä­net seu­raa­jak­seen. Si­mon Pie­ta­ri oli juu­ri sel­vit­te­le­mäs­sä ka­la­verk­ko­jaan, kun Jee­sus tuli hä­nen luok­seen ja ke­hot­ti ko­kei­le­maan ka­la­on­nea sy­vem­mäs­sä ve­des­sä.