On sa­not­tu, et­tä so­ta­rin­ta­mal­la ei ole ateis­te­ja. Sil­lä eh­kä on tar­koi­tet­tu sitä, et­tä kun hätä on riit­tä­vän suu­ri, niin jo­kai­nen ih­mi­nen et­sii tur­vaa jos­ta­kin suu­rem­mas­ta, kor­ke­am­mas­ta. Ju­ma­las­ta. It­se en on­nek­si ole jou­tu­nut so­dan kau­hu­ja ko­ke­maan, mut­ta isä­ni haa­voit­tui rin­ta­mal­la va­ka­vas­ti, kuo­le­ma kävi lä­hel­lä. Hä­nel­tä ja hä­nen to­ve­reil­taan lap­ses­ta as­ti kuu­lin jo­ta­kin niis­tä vai­heis­ta, vaik­ka ei isä so­das­ta juu­ri pu­hu­nut. Mut­ta us­ko Ju­ma­laan oli hä­nel­le elä­män kan­ta­va voi­ma. Oli var­mas­ti myös sii­nä het­kes­sä, kun hän teki it­sel­leen ki­ris­tys­si­teen jal­kaan.

Lina San­del­lin il­ta­vir­res­sä on sa­nat: Mua sii­peis suo­jaan kät­ke oi Jee­sus Her­ra­ni! Ru­noi­li­ja pyy­tää Jee­sus­ta sul­ke­maan suo­jaan­sa mei­dät suu­ret, pie­net. Näi­nä ko­ro­na­vuo­den ou­toi­na kuu­kau­si­na tar­vit­sem­me tai­vaal­lis­ten sii­pien suo­jaa. Oma voi­mam­me ei kes­tä elä­män myrs­kyis­sä. Raa­ma­tun leh­dil­tä löy­däm­me Ju­ma­lan, joka et­sii yh­teyt­tä luo­maan­sa ih­mi­seen. Me ih­mi­set mon­ta ker­taa vain ”vas­taan­han­goit­te­lem­me”, kun Ju­ma­la tah­too tar­jo­ta meil­le suo­jaa ja tur­va­paik­kaa sii­pien­sä al­la.

Olem­me elä­neet hy­vin eri­kois­ta ai­kaa vii­mei­sen vuo­den ajan. Aluk­si huo­les­tut­ta­via vies­te­jä ou­dos­ta kul­ku­tau­dis­ta kul­keu­tui Suo­meen lä­hin­nä muu­al­ta maa­il­mas­ta. Pik­ku­hil­jaa tau­ti ran­tau­tui myös tän­ne Suo­meen ai­heut­ta­en mo­nen mie­les­sä pel­koa ja ko­vaa ah­dis­tus­ta. Mikä tämä tau­ti oi­kein on? Olen­ko tur­vas­sa? Ovat­ko rak­kaa­ni tur­vas­sa? Kuo­len­ko minä tä­hän?

”No on kyl­lä haus­kaa et­tä saa ol­la pi­hal­la t-pai­dal­la ja ken­gil­lä ja saa ot­taa nur­mi­kol­ta leh­tiä.”

On vie­tet­ty jo tois­ta pää­si­äis­tä ko­ro­nan uhan al­la ja ih­mis­ten koh­taa­mi­set vä­his­sä, et­tei edes kirk­koon ja eh­tool­li­sel­le ole pääs­ty, seu­ra­kun­ta­na. Net­ti-kir­kot pal­ve­le­vat, mut­tei se ole sitä sa­maa. Joil­le­kin yk­si­näi­syys käy voi­mil­le, ja hil­jai­suut­ta on kuin lii­kaa. Sie­lu kai­pai­si jo ih­mi­sen koh­taa­mis­ta, vie­rel­lä kul­ki­jaa.

Pal­mu­sun­nun­tai, jol­loin Jee­sus rat­sas­ti Je­ru­sa­le­miin, on ta­ka­na ja eläm­me hil­jais­ta viik­koa. On ai­ka juh­lia pää­si­äis­tä. Viik­koon si­säl­tyy val­ta­va tun­tei­den kir­jo. Kär­si­mys ja suru vaih­tu­vat iloon ja rie­muun.

Tu­le­van pal­mu­sun­nun­tain il­ta­na yh­tei­nen ru­kouk­sem­me on: ”Ra­kas tai­vaal­li­nen Isä, siu­naa al­ka­va hil­jai­nen viik­ko. Py­säy­tä mei­dät jo­kai­nen ajat­te­le­maan poi­ka­si Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ris­tin tie­tä. An­na meil­le her­kät kor­vat, jot­ta osai­sim­me kuun­nel­la lä­him­mäis­tem­me ki­pua ja tus­kaa. An­na mei­dän ko­kea ris­tin sa­no­mas­sa rak­kau­te­si jo­kais­ta ih­mis­tä koh­taan. Jee­sus Kris­tus, ar­mah­da mei­tä, sinä, joka Isän ja Py­hän Hen­gen kans­sa elät ikui­ses­ti. Aa­men”.

Mil­loin tämä ku­ri­mus päät­tyy? Mil­loin saam­me ha­la­ta lä­him­mäis­tä? Mil­loin edes hy­väl­lä omal­la tun­nol­la kah­vi­tel­la sa­man pöy­dän ää­res­sä? Us­ko­via ko­e­tel­laan ja ne, jot­ka ei­vät us­ko, vai­kut­ta­vat saa­van epä­us­koon­sa vain vah­vis­tus­ta. Mo­nen huu­lil­la pyö­rii ky­sy­mys: Mis­sä on Ju­ma­la?

Vä­läh­dys nuo­ruu­des­ta. Lää­kä­ri on juu­ri lait­ta­nut mi­nut ti­pu­tuk­seen va­ka­van ve­ren­myr­ky­tyk­sen seu­rauk­se­na. Sitä en­nen hän on sa­no­nut, jos oli­sit tul­lut aa­mul­la, oli­si voi­nut ol­la lii­an myö­häis­tä. Muis­tan vie­lä­kin elä­väs­ti aja­tuk­sen, joka ta­voit­ti tie­toi­suu­te­ni tuos­sa het­kes­sä. Se kuu­lui näin: vain muu­ta­ma tun­ti ikui­suu­teen ja minä en ole val­mis sii­hen.

Jo­kai­nen mie­lel­tään ter­ve ih­mi­nen tie­tää, et­tä on ole­mas­sa pa­ho­ja asi­oi­ta ja on ole­mas­sa hy­viä asi­oi­ta ja osaa erot­taa ne toi­sis­taan. Myös suo­ma­lai­nen lain­sää­dän­tö yh­del­tä osin pe­rus­tuu tä­hän ajat­te­luun.

Su­la­ta rin­nas­ta­ni jää, jon­ka ko­vuus saa ih­mis­suh­tee­ni kyl­me­ne­mään ja it­se­ni­kin pa­le­le­maan.

Ai­kai­sem­mas­sa työ­pai­kas­sa­ni pää­kau­pun­ki­seu­dul­la työs­ken­te­lin pal­jon ta­lou­del­li­ses­sa ah­din­gos­sa ole­vien ih­mis­ten pa­ris­sa. Vuok­ra­räs­tien ta­kia moni oli me­net­tä­mäs­sä ko­ti­aan. Ra­hat ei­vät mei­nan­neet riit­tää edes päi­vit­täi­siin lääk­kei­siin tai ruo­kaan. Moni yk­sin­huol­ta­ja­van­hem­pi teki use­aa eri työ­tä sel­vi­täk­seen pe­rus­me­nois­taan. Mo­nen koh­dal­la it­kun­se­kai­nen huo­kaus kuu­lui: ”Tun­tuu pa­hal­ta, kun mi­nua ei ym­mär­re­tä. Ku­kaan ei ota mi­nua to­des­ta.”

Lap­se­na muis­tan, kuin­ka las­ki­ai­se­na läh­det­tiin usein pulk­ka­mä­keen. Vauh­dik­kai­ta las­ku­ja suo­ri­tet­tiin lu­kui­sia. Mä­keä jak­soi ki­vu­ta ylös ker­ta toi­sen­sa jäl­keen, kun koh­ta sai taas tun­tea vauh­din hur­man ja vii­man kas­voil­la. Tänä tal­ve­na on­kin jäl­leen hyvä mah­dol­li­suus käy­dä pulk­ka­mä­es­sä, sil­lä Ju­ma­la on suo­nut meil­le pan­de­mi­an kes­kel­le upe­at tal­vi­set olo­suh­teet.

Eläm­me edel­leen hy­vin eri­kois­ta ai­kaa. Luu­lim­me jo, et­tä tämä vi­rus oli­si väis­ty­mäs­sä pik­ku­hil­jaa. Nyt on kui­ten­kin to­det­tu jäl­leen uu­sia hel­pom­min tart­tu­via ko­ro­na­vi­rus­muo­to­ja. Tämä ra­joit­taa edel­leen elä­määm­me huo­mat­ta­vas­ti.

En­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­ta (Mark. 1:29-39) jäi mie­lee­ni pyö­ri­mään Si­mo­nin ja hä­nen to­ve­rin­sa sa­nat Jee­suk­sel­le: Kaik­ki et­si­vät si­nua. Olem­me­ko kaik­ki et­si­jöi­tä? Sil­lä vain sil­loin voi ko­kea löy­tä­mi­sen ilon. Us­kon, et­tä ih­mi­se­lol­le on tyy­pil­lis­tä jat­ku­va et­si­mi­sen ja löy­tä­mi­sen vuo­rot­te­lu.