Pää­sin hyp­pää­mään tan­dem­las­ku­var­jo­hy­pyn. Oli kau­nis au­rin­koi­nen aa­mu ja lä­hes pil­ve­tön tai­vas. Ko­koon­nuim­me hal­liin ja pu­keu­duin haa­la­riin, sain ky­pä­rän ja la­sit. Kä­vim­me tii­viin kou­lu­tuk­sen: mi­ten toi­mi­taan ko­nees­sa, mi­ten mi­nut kiin­ni­te­tään oh­jaa­jaan, mi­ten ko­nees­ta tul­laan ulos, mi­ten toi­mi­taan va­paa­pu­do­tuk­sen ai­ka­na, var­jon au­e­tes­sa ja maa­han las­keu­tu­es­sa. Sen jäl­keen pu­et­tiin val­jaat yl­le ja odo­tet­tiin lu­paa nous­ta ko­nee­seen.

Juu­ri nyt on oi­kea het­ki, juu­ri nyt on pe­las­tuk­sen päi­vä. (Paa­va­lin 2. kir­je ko­rint­ti­lai­sil­le 6:2) Ei­li­nen on men­nyt, huo­mi­ses­ta en tie­dä, mut­ta tä­nään aut­taa Her­ra. Nyt on ai­ka, käyn tuul­ta vas­taan, nyt on ai­ka taas ra­kas­taa.

Ni­ke­an us­kon­tun­nus­tus täyt­tää 1700 vuot­ta. Se laa­dit­tiin vuon­na 325 rat­kai­su­na kiis­taan Ju­ma­lan yk­sey­des­tä, tar­kem­min sa­not­tu­na Po­jan suh­tees­ta Isään. Eräät väit­ti­vät, et­tei Poi­ka ole yh­tä ikui­nen kuin Isä. Oi­ke­ak­si kat­sot­tiin, et­tä Poi­ka on Isäs­tä syn­ty­nyt en­nen ai­ko­jen al­kua ja sa­maa ole­mus­ta kuin Isä.

Tänä vuon­na pää­si­äis­tä on saa­nut odot­taa – se on mel­kein niin myö­hään kuin voi ol­la. Toi­saal­ta se on an­ta­nut mah­dol­li­suu­den rau­hal­li­sel­le pää­si­äi­seen val­mis­tau­tu­mi­sel­le. Paas­to on kes­tä­nyt koh­ta 40 päi­vää ja pää­si­äis­mu­nat ovat ol­leet kau­pois­sa jo kau­an en­nen si­tä­kin.

Pal­mu­sun­nun­tai­na läh­tö­las­ken­ta pää­si­äi­seen al­kaa Jee­suk­sen rat­sas­ta­es­sa aa­sil­la Je­ru­sa­le­miin. Myös luon­nos­sa läh­tö­las­ken­ta on al­ka­nut. 30 vuot­ta van­has­sa va­lo­ku­vas­sa sei­son au­rin­gon­pais­tees­sa, lu­mi­ki­nos­ten kes­kel­lä val­mii­na vir­po­mis­kier­rok­sel­le. Tänä vuon­na ta­lon ki­vi­jal­kaa vas­ten si­ni­vuok­ko on jo ku­kas­sa ja kroo­kuk­set oras­ta­vat ta­ka­pi­hal­la.

Kun kat­se­lee ym­pä­ril­leen, ei voi vält­tyä huo­maa­mas­ta kär­si­mys­tä täs­sä maa­il­mas­sa. Ai­van eri­tyi­sel­lä ta­val­la juu­ri tä­nään ih­mis­kun­nan kär­si­mys on to­del­lis­ta ja nä­ky­vää. Kär­si­myk­sen yti­mes­sä on hyl­kää­mi­sen, yk­sin jää­mi­sen, syvä tun­tu. On sen konk­reet­ti­nen il­men­ty­mä mikä vain, kär­si­vä jou­tuu elä­mäs­sään ohuim­mil­leen. Mi­nul­la ei ole enää juu­ri mi­tään, jos si­tä­kään.

Näin ke­vään koit­ta­es­sa mo­nes­sa yh­dis­tyk­ses­sä on vuo­si­ko­kouk­sien ai­ka. Vuo­si­ko­kouk­ses­sa mo­nes­ti yh­te­nä osa­na on esil­lä toi­min­ta­suun­ni­tel­ma. Toi­min­ta­suun­ni­tel­ma teh­dään oh­jaa­maan yh­dis­tyk­sen tu­le­vaa vuot­ta ja sen si­säl­tä­mää toi­min­taa. Se an­taa suun­ta­vii­vo­ja, mi­ten ede­tä tai to­teut­taa yh­dis­tyk­sen ta­voit­tei­ta.

Olen huo­man­nut, et­tä ny­ky­ään on muo­tia har­ras­taa mo­nen­lais­ta it­sen­sä ke­hit­tä­mis­tä, it­se­o­pis­ke­lua ja it­seen­sä tu­tus­tu­mis­ta eri ta­voin. On mind­ful­nes­sia ja eri­lai­sia hen­gi­tys­hoi­to­ja, it­sen­sä ke­hit­tä­mi­sen kurs­se­ja ja oh­jei­ta ja so­vel­luk­sia elä­män hi­das­ta­mi­seen. Ju­ma­la on kui­ten­kin suun­ni­tel­lut täl­lai­sen it­sen­sä ke­hit­tä­mi­sen kurs­sin mei­tä var­ten jo kau­an sit­ten. Sitä kut­su­taan paas­tok­si.

Ker­ron al­kuun pie­nen sa­lai­suu­den. En ole Po­ris­ta ko­toi­sin, mut­ta olen lap­suu­des­ta­ni läh­tien kan­nat­ta­nut jää­kiek­ko­seu­ra Po­rin Äs­siä. Älä kysy mik­si, syi­tä on mo­nia. Jouk­ku­eel­la on muun mu­as­sa upein maa­li­lau­lu, jon­ka ker­to­säe kuu­luu seu­raa­vas­ti: ”Voit­toon as­ti tais­tel­laan, pe­rik­si ei an­ne­ta mil­loin­kaan.”

So­li­naa, so­li­naa,
niin kuin rai­kas­ta vet­tä,
joka ja­non voi sam­mut­taa.
So­li­naa, kuun­nel­kaa:
Läh­de Ju­ma­lan pulp­pu­aa.

Jee­suk­sen jul­ki­nen toi­min­ta sai kään­ne­koh­dan ja Hä­nen va­el­luk­sen­sa koh­ti kär­si­mys­tä ja kuo­le­maa Je­ru­sa­le­mis­sa al­kaa. Kris­tus syn­tyi vain yh­den syn­ti­sen vuok­si, Si­nun täh­te­si ja yk­sin rak­kau­des­ta Si­nuun. Ju­ma­lan rak­kaus voit­taa kai­ken ja eri­tyi­ses­ti Hä­nen an­tau­tu­mi­sen­sa ris­tin kuo­le­maan as­ti Si­nun täh­te­si.

Kau­nis, vih­re­än eri sä­vyi­nen ja ha­pe­kas met­sä. Puun­run­ko­jen la­by­rint­ti, lat­vois­ta sii­vi­löi­ty­vä valo, peh­meä sam­ma­lei­nen maa. Met­sä on kirk­ko­ni. Met­säs­sä mie­le­ni rau­hoit­tuu.

“Mi­nun pi­täi­si ol­la ar­mol­li­sem­pi it­se­ä­ni koh­taan”, moni asi­a­kas huo­kai­lee näin työ­huo­nees­sa­ni. Tun­nis­tan sa­man kai­puun. (Matt. 20:1-16)

Tu­le­van sun­nun­tain Raa­ma­tun teks­tit ker­to­vat meil­le kyl­vä­jäs­tä, joka kyl­vää pel­toon­sa hy­vän sie­me­nen. Myös hä­nen vas­tus­ta­jan­sa kyl­vää oman sie­me­nen­sä. Oleel­lis­ta teks­teis­sä on se, et­tä ku­kaan meis­tä ei ky­ke­ne täs­sä elä­mäs­sä ar­vi­oi­maan, ke­nen sie­men on hy­vää ja ke­nen ei.

”Pi­meyt­tä ei voi pois­taa, mut­ta va­loa voi ai­na li­sä­tä.” Näin on to­den­nut kes­ki­tys­lei­ril­tä hen­gis­sä sel­viy­ty­nyt psy­ki­at­ri Vik­tor Frankl.