Tie­dät­kö sen ti­lan­teen, kun elä­mä on ot­ta­nut sel­lai­sen yli­ot­teen, et­tei si­nul­la ole mi­tään mah­dol­li­suut­ta vai­kut­taa it­se sii­hen? Olet kuin mat­kus­ta­ja ju­nas­sa, jo­hon si­nul­le joku toi­nen on lu­nas­ta­nut mat­ka­li­pun ol­len­kaan ky­sy­mät­tä si­nun tah­to­a­si. Olet yk­sin, mat­kal­la, jon­ka mää­rän­pääs­tä si­nul­la ei ole mi­tään tie­toa. Et tun­nis­ta reit­tiä, py­säk­kiä ei näy, epä­tie­toi­suus ja epä­toi­vo ovat ai­no­at mat­ka­kump­pa­ni­si.

Tu­le­va sun­nun­tai kut­suu mei­tä pe­ru­sa­si­oi­den ää­rel­le. Us­kon pe­rus­tus on Jee­sus Kris­tus, hä­nen ar­mon­sa ja rak­kau­ten­sa, ris­tin­kuo­le­man­sa ja ylös­nou­se­muk­sen­sa. Tä­hän pe­rus­kal­li­oon kan­nat­taa tu­tus­tua Raa­ma­tun lu­ke­mi­sen kaut­ta, jos ei yk­sin, niin sit­ten ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa tois­ten kans­sa.

Kynt­ti­lät syt­ty­vät jäl­leen lau­an­tai­na kir­kois­sa ja hau­doil­la – on py­häin­päi­vän ai­ka. Ke­nel­le sinä sy­ty­tät kynt­ti­lä­si? Voi­sin jäl­leen sy­tyt­tää mie­les­sä­ni kynt­ti­löi­tä mo­nel­le­kin äs­ken pois­nuk­ku­neel­le ys­tä­väl­le, tai ai­na­kin muis­taa mie­les­sä, kun on vuo­den ai­ka­na mon­ta ”saat­to­het­keä” toi­mit­ta­nut. On­nek­si omas­ta per­hees­tä tai su­vus­ta ei su­ru­vies­tiä ole tul­lut!

En­sim­mäi­nen ra­ken­nusp­ro­jek­ti vuo­si­kym­me­niä sit­ten opet­ti mi­nul­le käy­tän­nön ta­sol­la le­po­päi­vän vält­tä­mät­tö­myy­den.  Usein aa­mul­la en­nen töi­den al­kua suun­ta­sin ra­ken­nus­työ­maal­le, il­ta­päi­väl­lä työ­päi­vän jäl­keen sa­maan osoit­tee­seen. Työ­vii­kon jäl­keen le­po­päi­vä kui­ten­kin pa­laut­ti taas voi­mat uu­den vii­kon teh­tä­viin.

On­ko va­paa se, joka us­kal­taa po­lii­sia pel­kää­mät­tä ajaa yli­no­peut­ta tai jät­tää muu­ten yh­tei­set sään­nöt nou­dat­ta­mat­ta? Vai se, joka läh­tee ko­toa vii­si mi­nuut­tia ai­em­min niin, et­tei tule kii­re?

Moni on kuul­lut tai lu­ke­nut Raa­ma­tus­ta apos­to­li Paa­va­lin sa­nat, jot­ka hän kir­joit­ti kir­jees­sään ga­la­ta­lai­sil­le: Va­pau­teen Kris­tus mei­dät va­paut­ti. Py­sy­kää siis lu­ji­na äl­kää­kä alis­tu­ko uu­del­leen or­juu­den ikee­seen. (Gal. 5:1)

Äl­kää siis mu­reh­ti­ko: Tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne tie­tää kyl­lä, mitä tar­vit­set­te. Äl­kää siis huo­leh­ti­ko huo­mis­päi­väs­tä, se pi­tää kyl­lä it­ses­tään huo­len. Kul­le­kin päi­väl­le riit­tä­vät sen omat mur­heet. – Jee­sus

Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja mää­rit­te­lee us­kon seu­raa­vas­ti: Us­ko on luja luot­ta­mus sii­hen mitä toi­vo­taan, ojen­tau­tu­mi­nen sen mu­kaan, mitä ei näy.

Kak­si pe­räk­käis­tä kirk­ko­vuo­den sun­nun­tai­ta on omis­tet­tu en­si nä­ke­mäl­tä niin hel­poil­le, mut­ta kui­ten­kin niin vai­keil­le ai­heil­le: lä­him­mäi­nen ja kii­tol­li­suus. Kuka on mi­nun lä­him­mäi­se­ni, mi­ten voi­sin hän­tä ra­kas­taa niin kuin it­se­ä­ni ja mi­ten osai­sin ol­la kii­tol­li­nen, löy­tä­mät­tä ai­na vain uut­ta ta­voi­tet­ta, jon­ka jäl­keen vas­ta voi­sin ol­la tyy­ty­väi­nen?

En­si sun­nun­tai­na 14.9. kirk­ko­vuo­den ai­hee­na on lä­him­mäi­nen. Olen toi­mi­nut nyt kym­me­ni­sen vuot­ta kas­va­tuk­sen alal­la eri­lai­sis­sa työ­pai­kois­sa ja eri ikäis­ten las­ten kans­sa töi­tä teh­den. Kas­va­tuk­ses­sa tär­kein teh­tä­vä on­kin opet­taa lap­sia toi­mi­maan lä­him­mäi­sen kans­sa, näi­tä tai­to­ja kut­su­taan ny­ky­ään tun­ne- ja ka­ve­ri­tai­doik­si. Ne ovat niin tär­kei­tä tai­to­ja, et­tä nii­tä pi­täi­si saa­da uju­tet­tua niin päi­vä­ko­tien var­hais­kas­va­tus­suun­ni­tel­miin kuin kou­lu­jen op­pi­tun­tien si­säl­töi­hin.

Kel­lo 08:15 elo­kuun kuu­den­te­na päi­vä­nä 1945 ato­mi­pom­mi rä­jäh­ti Hi­ros­hi­mas­sa. Tuos­ta ta­pah­tu­mas­ta tuli siis hil­jat­tain ku­lu­neek­si ta­san 80 vuot­ta. Kir­jai­li­ja ja his­to­ri­oit­si­ja Ia­in MacG­re­gor haas­tat­te­li kir­jaan­sa var­ten rä­jäh­dyk­ses­tä sel­viy­ty­nyt­tä 87-vuo­ti­as­ta Mic­hi­ko Ko­da­maa. Tämä toi­mii sih­tee­ri­nä Ja­pa­nin ato­mi- ja ve­ty­pom­mi­sel­viy­ty­jien jär­jes­tö­jen lii­tos­sa, joka pal­kit­tiin vii­me vuon­na No­be­lin rau­han­pal­kin­nol­la pon­nis­te­luis­ta ydi­na­seet­to­man maa­il­man saa­vut­ta­mi­sek­si.

Tä­män py­hän teks­tit pu­hu­vat it­sen­sä tut­ki­mi­ses­ta. Mat­ka it­seen on koko elä­män kes­tä­vä mat­ka. Mat­ka, jol­le läh­de­tään tois­ten avus­ta­ma­na, kos­ka omas­sa re­pus­sa ei ole vie­lä mi­tään, jot­ta voi­si sel­viy­tyä täs­sä maa­il­mas­sa yk­sin.

Jo­han­nek­sen il­mes­tyk­ses­tä, lu­vus­ta 3: "Minä tie­dän si­nun te­ko­si. Sinä olet elä­vien kir­jois­sa, mut­ta sinä olet kuol­lut. He­rää ja vah­vis­ta sitä, mikä vie­lä on jäl­jel­lä, sitä, mikä jo oli kuo­le­mai­sil­laan. Olen ha­vain­nut, et­tä te­ko­si ei­vät täy­tä mi­nun Ju­ma­la­ni vaa­ti­mus­ta. Muis­ta, kuin­ka kuu­lit sa­nan ja otit sen vas­taan, tark­kaa sitä ja tee pa­ran­nus."

Vii­me sun­nun­tai­na ja tä­män vii­kon sun­nun­tai­na on hy­vin toi­siin­sa so­pi­vat teks­ti­koh­dat evan­ke­liu­meis­ta. Vii­me sun­nun­tai­na Jee­sus opet­taa to­tuu­des­ta ja Isän tah­don täyt­tä­mi­ses­tä. Täl­lä vii­kol­la olem­me Ju­ma­lan lah­jo­jen hoi­ta­mi­sen ää­rel­lä. Tu­lem­me te­ke­mään ti­lin Hä­nel­le sii­tä, mi­ten olem­me Hä­nen lah­jo­jan­sa hoi­ta­neet, eli vii­me sun­nun­tai­hin so­pien: mi­ten olem­me Isän tah­toa to­teut­ta­neet elä­mäs­säm­me?

On suur­ta koh­da­ta Jee­sus het­kis­sä, jois­sa py­hyy­den tun­tu on kä­sin kos­ke­tel­ta­vis­sa. Jee­sus pa­la­si kir­kas­tus­vuo­rel­ta et­si­mään nii­tä, jot­ka ovat ek­syk­sis­sä.