Tu­tus­sa lau­lus­sa ih­me­tel­lään: ”No on­kos tul­lut kesä nyt tal­ven kes­kel­le.” Nyt ei ole sii­tä kyse, vaan eh­kä toi­sin­päin: ”No on­kos tul­lut tal­vi, nyt ke­sän kes­kel­le.”

Ky­lil­lä on ta­pah­tu­nut jo­tain. Ta­pah­tu­nees­ta käy­dään vil­kas­ta kes­kus­te­lua ih­mis­ten kes­ken. Yk­si ker­too tuo­ta ja toi­nen tätä. Ta­pah­tu­nees­ta ja sa­no­tus­ta teh­dään tul­kin­to­ja ja ar­vai­lu­ja sekä hel­pos­ti li­sä­tään jo­tain niis­tä seu­raa­val­le ker­rot­ta­es­sa. Kuu­los­taa­ko tu­tul­ta? Ke­nen ker­to­mus on luo­tet­ta­vin? Sen, joka on ol­lut pai­kal­la. Sil­min­nä­ki­jän ja it­se asi­a­no­mis­ta­jan.

Huh­ti­kuun 18 päi­vä­nä vuon­na 1944 jat­ko­so­dan ol­les­sa käyn­nis­sä Suo­men edus­kun­nan suu­ren va­li­o­kun­nan is­tun­to­sa­lis­sa ta­pah­tui jo­tain ai­nut­laa­tuis­ta. Frank Mangs, När­pi­ös­tä ko­toi­sin ole­va mut­ta Ruot­sis­sa pää­a­si­as­sa asu­va tun­net­tu evan­ke­lis­ta, ju­lis­ti siel­lä kan­sa­ne­dus­ta­jil­le ja kuu­li­joi­den jou­kos­sa ol­leel­le pre­si­dent­ti Ris­to Ry­tin vai­mol­le, Ger­da Ry­til­le, evan­ke­liu­mia Jee­suk­ses­ta Kris­tuk­ses­ta.

He­la­tors­tai on pyhä, joka py­säyt­tää miet­ti­mään. Jee­suk­sen ope­tus­lap­set jät­tä­vät hy­väs­tit hä­nel­le, jon­ka vuok­si he ovat jät­tä­neet kai­ken ja läh­te­neet van­has­ta elä­mäs­tään uu­teen. Hy­väs­tien het­ki jät­tää hei­dät täy­teen iloa, rie­mua ja toi­voa.

Kun ih­mi­nen ha­vait­see mi­ten pal­jon hy­vää Ju­ma­la on hä­nel­le ar­mos­saan suo­nut, se saa ai­kaan kii­tos­mie­len ja edel­leen juh­lan sy­dä­men si­sim­pään.

Koti-ikä­vä on var­mas­ti mo­nel­le tut­tu tun­ne. Eten­kin lap­se­na, kun oli en­sim­mäis­tä ker­taa vie­raas­sa pai­kas­sa tai il­man van­hem­pia, mut­ta mik­sei koti-ikä­vää voi tun­tea ihan iäs­tä huo­li­mat­ta, ai­kui­se­na­kin.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä pa­la­taan ajas­sa hie­man taak­se­päin. Jee­sus pu­huu en­nen pää­si­äis­tä ope­tus­lap­sil­leen kuo­le­mas­taan ja ylös­nou­se­muk­ses­taan. Ope­tus­lap­set ei­vät ym­mär­rä hä­nen pu­hei­taan, vaik­ka hän ver­taa tu­le­via päi­viä syn­ny­tyk­seen: tus­kaa kes­tää oman ai­kan­sa, jon­ka jäl­keen koit­taa iha­na ilo.

Pää­sin hyp­pää­mään tan­dem­las­ku­var­jo­hy­pyn. Oli kau­nis au­rin­koi­nen aa­mu ja lä­hes pil­ve­tön tai­vas. Ko­koon­nuim­me hal­liin ja pu­keu­duin haa­la­riin, sain ky­pä­rän ja la­sit. Kä­vim­me tii­viin kou­lu­tuk­sen: mi­ten toi­mi­taan ko­nees­sa, mi­ten mi­nut kiin­ni­te­tään oh­jaa­jaan, mi­ten ko­nees­ta tul­laan ulos, mi­ten toi­mi­taan va­paa­pu­do­tuk­sen ai­ka­na, var­jon au­e­tes­sa ja maa­han las­keu­tu­es­sa. Sen jäl­keen pu­et­tiin val­jaat yl­le ja odo­tet­tiin lu­paa nous­ta ko­nee­seen.

Juu­ri nyt on oi­kea het­ki, juu­ri nyt on pe­las­tuk­sen päi­vä. (Paa­va­lin 2. kir­je ko­rint­ti­lai­sil­le 6:2) Ei­li­nen on men­nyt, huo­mi­ses­ta en tie­dä, mut­ta tä­nään aut­taa Her­ra. Nyt on ai­ka, käyn tuul­ta vas­taan, nyt on ai­ka taas ra­kas­taa.

Ni­ke­an us­kon­tun­nus­tus täyt­tää 1700 vuot­ta. Se laa­dit­tiin vuon­na 325 rat­kai­su­na kiis­taan Ju­ma­lan yk­sey­des­tä, tar­kem­min sa­not­tu­na Po­jan suh­tees­ta Isään. Eräät väit­ti­vät, et­tei Poi­ka ole yh­tä ikui­nen kuin Isä. Oi­ke­ak­si kat­sot­tiin, et­tä Poi­ka on Isäs­tä syn­ty­nyt en­nen ai­ko­jen al­kua ja sa­maa ole­mus­ta kuin Isä.

Tänä vuon­na pää­si­äis­tä on saa­nut odot­taa – se on mel­kein niin myö­hään kuin voi ol­la. Toi­saal­ta se on an­ta­nut mah­dol­li­suu­den rau­hal­li­sel­le pää­si­äi­seen val­mis­tau­tu­mi­sel­le. Paas­to on kes­tä­nyt koh­ta 40 päi­vää ja pää­si­äis­mu­nat ovat ol­leet kau­pois­sa jo kau­an en­nen si­tä­kin.

Pal­mu­sun­nun­tai­na läh­tö­las­ken­ta pää­si­äi­seen al­kaa Jee­suk­sen rat­sas­ta­es­sa aa­sil­la Je­ru­sa­le­miin. Myös luon­nos­sa läh­tö­las­ken­ta on al­ka­nut. 30 vuot­ta van­has­sa va­lo­ku­vas­sa sei­son au­rin­gon­pais­tees­sa, lu­mi­ki­nos­ten kes­kel­lä val­mii­na vir­po­mis­kier­rok­sel­le. Tänä vuon­na ta­lon ki­vi­jal­kaa vas­ten si­ni­vuok­ko on jo ku­kas­sa ja kroo­kuk­set oras­ta­vat ta­ka­pi­hal­la.

Kun kat­se­lee ym­pä­ril­leen, ei voi vält­tyä huo­maa­mas­ta kär­si­mys­tä täs­sä maa­il­mas­sa. Ai­van eri­tyi­sel­lä ta­val­la juu­ri tä­nään ih­mis­kun­nan kär­si­mys on to­del­lis­ta ja nä­ky­vää. Kär­si­myk­sen yti­mes­sä on hyl­kää­mi­sen, yk­sin jää­mi­sen, syvä tun­tu. On sen konk­reet­ti­nen il­men­ty­mä mikä vain, kär­si­vä jou­tuu elä­mäs­sään ohuim­mil­leen. Mi­nul­la ei ole enää juu­ri mi­tään, jos si­tä­kään.

Näin ke­vään koit­ta­es­sa mo­nes­sa yh­dis­tyk­ses­sä on vuo­si­ko­kouk­sien ai­ka. Vuo­si­ko­kouk­ses­sa mo­nes­ti yh­te­nä osa­na on esil­lä toi­min­ta­suun­ni­tel­ma. Toi­min­ta­suun­ni­tel­ma teh­dään oh­jaa­maan yh­dis­tyk­sen tu­le­vaa vuot­ta ja sen si­säl­tä­mää toi­min­taa. Se an­taa suun­ta­vii­vo­ja, mi­ten ede­tä tai to­teut­taa yh­dis­tyk­sen ta­voit­tei­ta.

Olen huo­man­nut, et­tä ny­ky­ään on muo­tia har­ras­taa mo­nen­lais­ta it­sen­sä ke­hit­tä­mis­tä, it­se­o­pis­ke­lua ja it­seen­sä tu­tus­tu­mis­ta eri ta­voin. On mind­ful­nes­sia ja eri­lai­sia hen­gi­tys­hoi­to­ja, it­sen­sä ke­hit­tä­mi­sen kurs­se­ja ja oh­jei­ta ja so­vel­luk­sia elä­män hi­das­ta­mi­seen. Ju­ma­la on kui­ten­kin suun­ni­tel­lut täl­lai­sen it­sen­sä ke­hit­tä­mi­sen kurs­sin mei­tä var­ten jo kau­an sit­ten. Sitä kut­su­taan paas­tok­si.