Mi­nul­la on ol­lut 14 vuot­ta unel­ma­na, et­tä Kar­via-Päi­vien-mes­su täyt­täi­si kir­kon ää­rim­mil­leen niin lä­hi­a­lu­een ih­mi­sis­tä, ke­sä­vie­rais­ta kuin pe­rus­kar­vi­a­lai­sis­ta. Täyt­täi­si ta­val­li­ses­ta kirk­ko­kan­sas­ta to­ri­päi­vän aluk­si, et­tä juh­la­kan­sa sai­si siu­nauk­sen ke­sä­me­noon­sa ko­ti­kir­kon eh­tool­li­ses­ta ja Sa­nas­ta. Kirk­koon sai­si tul­la ta­val­li­sis­sa ke­sä­a­suis­sa mut­ta ker­ran­kin iloi­sin il­mein, kii­tos­juh­laan.

Nais­ta tuo­neet fa­ri­seuk­set ja kir­ja­nop­pi­neet ot­ti­vat het­kek­si ti­lan hal­tuun­sa aset­ta­mal­la hä­net vä­ki­jou­kon kes­kel­le ja tie­dus­te­li­vat Jee­suk­sen mie­li­pi­det­tä hä­nen ran­kai­se­mi­ses­taan. Ih­met­te­len, mik­sei ta­pauk­sen tois­ta osa­puol­ta ol­lut otet­tu ran­gais­ta­vak­si.

Olen huo­man­nut, et­tä näin ke­säi­sin, kun ele­tään mo­nia sun­nun­tai­ta hel­lun­tain jäl­keen ja pu­hu­taan niis­tä tee­mois­ta, joi­ta hel­lun­tain Hen­gen voi­mas­sa ta­pah­tuu, vas­taan tu­lee use­am­pa­na­kin sun­nun­tai­na mes­sun teks­ti­nä jo­kin tu­tuis­ta Jee­suk­sen ver­tauk­sis­ta. Sel­lai­sia, joi­hin on tu­tus­tut­tu jo lap­se­na seu­ra­kun­nan py­hä­kou­lus­sa tai ker­hos­sa ja vii­meis­tään rip­pi­kou­lus­sa.

Tu­le­van sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­sus ke­hot­taa seu­raa­ji­aan ar­mah­ta­maan ku­ten Tai­vaal­li­nen Isäm­me­kin ar­mah­taa. (Luuk. 6:36–42) Sa­mai­ses­sa teks­tis­sä hän ke­hot­taa ot­ta­maan en­sin hir­ren pois omas­ta sil­mäs­tään, en­nen kuin puut­tuu lä­him­mäi­sen sil­mis­sä ole­viin ros­kiin.

Yk­si­kin ek­sy­nyt lam­mas on Ju­ma­lal­le tär­keä! Voi­si hel­pos­ti aja­tel­la, et­tä vain lau­mas­sa (seu­ra­kun­nas­sa) us­kol­li­set sai­si­vat osak­seen rak­kaut­ta, mut­ta ei..? 

Mo­nes­ti huo­maan ai­na­kin it­se ajat­te­le­van ne­ga­tii­vi­ses­ti asi­ois­ta. Sää ei tun­nu so­pi­val­ta, siel­tä tääl­tä ko­lot­taa, nuk­ku­mi­nen ei on­nis­tu, muu­ten­kaan asi­at ei­vät tun­nu jär­jes­ty­vän aja­tus­te­ni tai toi­veit­te­ni mu­kai­ses­ti. On ah­dis­ta­vaa tun­net­ta ja mie­li maas­sa.

Tu­tus­sa lau­lus­sa ih­me­tel­lään: ”No on­kos tul­lut kesä nyt tal­ven kes­kel­le.” Nyt ei ole sii­tä kyse, vaan eh­kä toi­sin­päin: ”No on­kos tul­lut tal­vi, nyt ke­sän kes­kel­le.”

Ky­lil­lä on ta­pah­tu­nut jo­tain. Ta­pah­tu­nees­ta käy­dään vil­kas­ta kes­kus­te­lua ih­mis­ten kes­ken. Yk­si ker­too tuo­ta ja toi­nen tätä. Ta­pah­tu­nees­ta ja sa­no­tus­ta teh­dään tul­kin­to­ja ja ar­vai­lu­ja sekä hel­pos­ti li­sä­tään jo­tain niis­tä seu­raa­val­le ker­rot­ta­es­sa. Kuu­los­taa­ko tu­tul­ta? Ke­nen ker­to­mus on luo­tet­ta­vin? Sen, joka on ol­lut pai­kal­la. Sil­min­nä­ki­jän ja it­se asi­a­no­mis­ta­jan.

Huh­ti­kuun 18 päi­vä­nä vuon­na 1944 jat­ko­so­dan ol­les­sa käyn­nis­sä Suo­men edus­kun­nan suu­ren va­li­o­kun­nan is­tun­to­sa­lis­sa ta­pah­tui jo­tain ai­nut­laa­tuis­ta. Frank Mangs, När­pi­ös­tä ko­toi­sin ole­va mut­ta Ruot­sis­sa pää­a­si­as­sa asu­va tun­net­tu evan­ke­lis­ta, ju­lis­ti siel­lä kan­sa­ne­dus­ta­jil­le ja kuu­li­joi­den jou­kos­sa ol­leel­le pre­si­dent­ti Ris­to Ry­tin vai­mol­le, Ger­da Ry­til­le, evan­ke­liu­mia Jee­suk­ses­ta Kris­tuk­ses­ta.

He­la­tors­tai on pyhä, joka py­säyt­tää miet­ti­mään. Jee­suk­sen ope­tus­lap­set jät­tä­vät hy­väs­tit hä­nel­le, jon­ka vuok­si he ovat jät­tä­neet kai­ken ja läh­te­neet van­has­ta elä­mäs­tään uu­teen. Hy­väs­tien het­ki jät­tää hei­dät täy­teen iloa, rie­mua ja toi­voa.

Kun ih­mi­nen ha­vait­see mi­ten pal­jon hy­vää Ju­ma­la on hä­nel­le ar­mos­saan suo­nut, se saa ai­kaan kii­tos­mie­len ja edel­leen juh­lan sy­dä­men si­sim­pään.

Koti-ikä­vä on var­mas­ti mo­nel­le tut­tu tun­ne. Eten­kin lap­se­na, kun oli en­sim­mäis­tä ker­taa vie­raas­sa pai­kas­sa tai il­man van­hem­pia, mut­ta mik­sei koti-ikä­vää voi tun­tea ihan iäs­tä huo­li­mat­ta, ai­kui­se­na­kin.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä pa­la­taan ajas­sa hie­man taak­se­päin. Jee­sus pu­huu en­nen pää­si­äis­tä ope­tus­lap­sil­leen kuo­le­mas­taan ja ylös­nou­se­muk­ses­taan. Ope­tus­lap­set ei­vät ym­mär­rä hä­nen pu­hei­taan, vaik­ka hän ver­taa tu­le­via päi­viä syn­ny­tyk­seen: tus­kaa kes­tää oman ai­kan­sa, jon­ka jäl­keen koit­taa iha­na ilo.

Pää­sin hyp­pää­mään tan­dem­las­ku­var­jo­hy­pyn. Oli kau­nis au­rin­koi­nen aa­mu ja lä­hes pil­ve­tön tai­vas. Ko­koon­nuim­me hal­liin ja pu­keu­duin haa­la­riin, sain ky­pä­rän ja la­sit. Kä­vim­me tii­viin kou­lu­tuk­sen: mi­ten toi­mi­taan ko­nees­sa, mi­ten mi­nut kiin­ni­te­tään oh­jaa­jaan, mi­ten ko­nees­ta tul­laan ulos, mi­ten toi­mi­taan va­paa­pu­do­tuk­sen ai­ka­na, var­jon au­e­tes­sa ja maa­han las­keu­tu­es­sa. Sen jäl­keen pu­et­tiin val­jaat yl­le ja odo­tet­tiin lu­paa nous­ta ko­nee­seen.

Juu­ri nyt on oi­kea het­ki, juu­ri nyt on pe­las­tuk­sen päi­vä. (Paa­va­lin 2. kir­je ko­rint­ti­lai­sil­le 6:2) Ei­li­nen on men­nyt, huo­mi­ses­ta en tie­dä, mut­ta tä­nään aut­taa Her­ra. Nyt on ai­ka, käyn tuul­ta vas­taan, nyt on ai­ka taas ra­kas­taa.