Näi­nä viik­koi­na on tul­lut py­säh­dyt­tä­vä muis­tu­tus ih­mis­voi­mien vä­häi­syy­des­tä. Pie­ni vi­rus on jär­kyt­tä­nyt elä­mää ym­pä­ri maa­il­maa ja saa­nut ai­kaan omas­sa maas­sam­me­kin poik­keuk­sel­li­set olot.

Psal­mi 113 al­kaa sa­noil­la: Hal­le­lu­ja! Ylis­tä­kää Her­ran ni­meä, ylis­tä­kää, te Her­ran pal­ve­li­jat! Siu­nat­tu ol­koon Her­ran nimi nyt ja ai­na! Idän ää­ril­tä kau­kai­seen län­teen saak­ka kai­ku­koon Her­ran ni­men ylis­tys!

Ker­ran eräs saar­na­mies huu­si suu­ren kau­pun­gin to­ri­a­lu­eel­la osoit­ta­en maas­sa ole­vaa isoa hat­tua: ”Se elää, se elää.” Ute­li­aat ih­mi­set ke­rään­tyi­vät kat­so­maan, mis­tä on ky­sy­mys. Het­ken pääs­tä saar­na­mies nos­ti ha­tun maas­ta, ja sen al­ta pal­jas­tui Raa­mat­tu. Voim­me aja­tel­la, et­tä kei­no saa­da ih­mi­set pai­kal­le oli eri­koi­nen, mut­ta vies­ti oli ja on tot­ta, Raa­mat­tu elää.

Las­ki­ais­sun­nun­tais­ta al­ka­va paas­to­nai­ka kut­suu mei­tä taas poh­ti­maan elä­mä­nar­vo­jam­me ja elä­mi­sem­me ta­paa. Voi­sin­ko tä­nään luo­pua jos­ta­kin ja/tai elää toi­sen vie­rel­lä "lä­him­mäi­sik­si"? Mi­ten voi­sin omil­la toi­mil­la myös sääs­tää luon­toa, esi­mer­kik­si hil­li­tä il­mas­to­muu­tos­ta? En­nen kaik­kea, kuin­ka Kris­tuk­sen rak­kaus voi­si täyt­tää elä­mä­ni?

Nuo kol­me sa­naa tu­li­vat rie­mul­li­ses­ti aja­tuk­sii­ni pa­la­tes­sa­ni eh­tool­lis­ti­lai­suu­des­ta, teh­den as­ke­leet ke­vy­ek­si. Eh­tool­li­nen­han on muis­to­a­te­ria, jon­ka Jee­sus jät­ti ope­tus­lap­sil­leen Noin 2000 vuot­ta sit­ten. Ih­meel­li­nen muis­to­a­te­ria, jos­sa tu­lee to­dek­si Jee­suk­sen kuo­le­ma mei­dän puo­les­tam­me sekä hä­nen ylös­nou­se­mi­sen­sa.

Las­ki­ais­sun­nun­tais­ta al­kaa las­keu­tu­mi­nen tuh­ka­kes­ki­vii­kon kaut­ta pää­si­äis­tä edel­tä­vään paas­toon. Paas­to­nai­ka tar­koit­taa yk­sin­ker­tais­ten elä­män­ta­po­jen, it­se­kiel­täy­myk­sen ai­kaa.

Yh­teis­vas­tuu­ke­räys­tä kut­su­taan lä­him­mäi­sen­rak­kau­den kan­san­liik­keek­si. Sen kuul­les­sam­me muis­tam­me eh­kä rak­kau­den kak­sois­käs­kyyn: Ra­kas­ta Her­raa, Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si ja koko sie­lus­ta­si, koko voi­mal­la­si ja koko ym­mär­ryk­sel­lä­si, ja lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si. Tä­män li­säk­si mie­leem­me eh­kä juo­lah­taa ker­to­mus lau­pi­aas­ta sa­ma­ri­a­lai­ses­ta. Se on ta­ri­na, jon­ka Jee­sus ker­too vas­ta­tes­saan ky­sy­myk­seen Kuka sit­ten on mi­nun lä­him­mäi­se­ni?.

Tyt­tä­re­ni ker­toi polt­ta­van­sa mie­lel­lään kynt­ti­löi­tä opis­ke­li­ja­käm­päs­sään Hel­sin­gis­sä. Tuo­vat kuu­lem­ma tun­nel­maa, va­loa ja läm­pöä. On kan­ta­nut jopa Par­ka­non ko­din jou­lu­kynt­ti­löi­tä omaan bok­siin­sa pa­la­maan. Äi­tin­sä va­rot­te­li­kin kynt­ti­löi­den vaa­rois­ta, mut­ta it­se mie­tin, ei­kö­hän tuo jo osai­si? Mut­ta hie­noa, et­tä nuo­rel­le kynt­ti­lät an­ta­vat iloa, pi­me­än maa­il­man kes­kel­lä!

En­si sun­nun­tai­na kir­kois­sa ai­hee­na on Jee­sus he­rät­tää us­kon. Ai­heen kans­sa olem­me kris­til­li­sen us­kon yti­mes­sä. Ai­heen mu­kai­ses­ti kaik­ki ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen vir­ret ja teks­tit kes­kit­ty­vät us­kon al­ka­jaan ja täy­del­li­sek­si te­ki­jään – Jee­suk­seen Kris­tuk­seen. Hän on kris­til­li­sen us­kon ydin, joka evan­ke­liu­meis­sa to­dis­taa, vii­ta­ten ”kir­joi­tuk­siin” eli van­haan tes­ta­ment­tiin, et­tä il­man hän­tä ih­mi­nen ei saa mi­tään ai­kaan.

Tämä on kris­tit­ty­jen yk­sey­den ru­kous­vii­kon tee­ma 18.–25.1. Kris­til­li­nen vie­raan­va­rai­suus ei ole vain kes­ki­näis­tä ys­tä­vyyt­tä, vaan myös ra­kas­ta­vaa koh­taa­mis­ta nii­den kans­sa, jot­ka ei­vät ole tääl­tä ko­toi­sin, ei­vät puhu mei­dän kiel­täm­me ei­vät­kä jaa mei­dän kult­tuu­ri­am­me. Se on pie­ni haas­te myös sil­loin, kun siir­rym­me tu­tus­ta hiip­pa­kun­nas­ta toi­seen. La­pu­an hiip­pa­kun­ta pe­rus­tet­tiin vas­ta 1956, ja se on hy­vin nuo­ri ver­rat­tu­na Tam­pe­reen hiip­pa­kun­taan.