Lau­lu isän­maan­rak­kau­des­ta, joka jää il­man vas­ta­rak­kaut­ta. Suun­nil­leen tuon ni­mi­nen on pie­ta­ri­lai­sen Nul-roc­kyh­ty­een (nol­la) vuon­na 1991 jul­kai­se­ma al­bu­mi. Ve­nä­jäk­si se kuu­los­taa pal­jon su­ju­vam­mal­ta. Aja­tus ku­vaa mi­nus­ta hy­vin ve­nä­läis­ten suh­tau­tu­mis­ta ko­ti­maa­han­sa ja päin­vas­toin. Le­vyn lau­lut ei­vät ole vain me­lan­ko­li­sia, jou­kos­sa on myös rai­voi­sia ja epä­toi­voi­sia.

On taas se ai­ka vuo­des­ta, kun pe­la­taan jää­kie­kon maa­il­man­mes­ta­ruu­des­ta. Har­ha­op­pi­sek­si lei­mau­tu­mi­sen­kin uhal­la jou­dun to­te­a­maan, et­tä oma kiin­nos­tuk­se­ni ki­so­jen ur­hei­lul­lis­ta puol­ta koh­taan ei ole jä­rin suu­ri, vaik­ka jää­kiek­ko la­ji­na hie­no on­kin. Tär­keim­pä­nä syy­nä on tie­tys­ti, et­tä oi­ke­as­ti ki­sois­sa ei rat­kais­ta maa­il­man pa­ras­ta jää­kiek­ko­maa­ta. Se teh­dään vas­ta olym­pi­a­lai­sis­sa.

Muut­ta­mi­nen on yleen­sä var­sin ra­sit­ta­vaa. Ihan sii­tä yk­sin­ker­tai­ses­ta syys­tä, et­tä ih­mi­nen on ke­rän­nyt lii­kaa ta­va­raa.

Par­ka­non kau­pun­gin­joh­ta­jan pes­tiä ta­voit­te­lee kym­me­nen hen­gen jouk­kio, jos­ta voi jo pi­ka­vil­kai­sul­la to­de­ta, et­tä mi­tat täyt­tä­viä ha­ki­joi­ta on use­am­pia.

Kir­jal­li­suus­his­to­ri­an tun­ne­tuim­pia nu­me­ro­sar­jo­ja on 24601, Jean Val­je­a­nin van­ki­nu­me­ro Vic­tor Hu­gon Kur­jat-ro­maa­nis­sa. Toi­nen kir­jois­ta mie­lee­ni jää­nyt van­ki­nu­me­ro on 4859. Se ei kui­ten­kaan ol­lut ku­vit­teel­li­sen hen­ki­lön tun­nus, vaan sen ta­kaa löy­tyi puo­la­lai­nen Wi­told Pi­lec­ki.

On taas se ai­ka ke­vääs­tä, kun olen sor­tu­nut pyör­tä­mään pää­tök­se­ni ol­la esi­kas­vat­ta­mat­ta hyö­ty­kas­vien tai­mia. Pi­dät­täy­ty­mi­nen täs­tä har­ras­tuk­ses­ta on­nis­tui yh­tä huo­nos­ti kuin edel­lis­vuo­si­na­kin, jo­ten olo­huo­nees­sam­me on nyt pie­nis­sä pur­keis­sa kas­va­mas­sa kah­ta eri to­maat­ti­la­ji­ket­ta.

En­sim­mäi­nen muis­to­ni ke­vy­es­tä polt­to­öl­jys­tä on Upo-öl­jy­ka­mii­na olo­huo­neen nur­kas­sa 1960-lu­vun lo­pul­la. Se oli pe­ri­nyt hor­min kau­niil­ta avo­ta­kal­ta, jon­ka läm­mi­tys­te­ho oli osoit­tau­tu­nut lii­an vaa­ti­mat­to­mak­si. Lä­hin­nä muis­tan öl­jyn ha­jun, kun sitä pak­ka­saa­mu­na tuo­tiin ka­nis­te­ril­la pi­hal­la ol­lees­ta tyn­ny­ris­tä. Ka­mii­nan täyt­tö­auk­ko oli suun­ni­tel­tu huo­nos­ti, ja tan­ka­tes­sa öl­jyä tah­toi ai­na läik­kyä myös vä­hän ohi. Kun tuli ka­mii­nas­sa sit­ten pa­loi ku­mis­ten, niin huus­hol­liin le­vi­si sekä läm­pöä et­tä aa­vis­tus öl­jyn kat­kua.

Pie­net mää­rät se­lit­tä­vät hur­jat pro­sen­tit, mut­ta säh­kö­au­toi­lun mur­ros tai­taa nyt – pit­kän odot­te­lun jäl­keen – ol­la tot­ta.

Jo­kai­nen, joka on so­si­aa­li­sen me­di­an kaut­ta seu­ran­nut Uk­rai­nas­sa käy­tä­vää jär­kyt­tä­vää so­taa, on väis­tä­mät­tä tör­män­nyt vi­de­oi­hin, jois­sa uk­rai­na­lai­set maan­vil­je­li­jät hi­naa­vat pois trak­to­reil­laan hy­lät­ty­jä ve­nä­läi­siä so­ti­la­sa­jo­neu­vo­ja. Joi­den­kin ar­vi­oi­den mu­kaan ka­lus­toa on hi­nat­tu trak­to­reil­la pa­rem­paan tal­teen jo mil­joo­nien eu­ro­jen ar­vos­ta.

Har­val­le lu­ki­on va­lin­nais­kurs­sil­le osal­lis­tui niin pal­jon opis­ke­li­joi­ta kuin la­ki­tie­dol­le. Yk­si syy suo­si­ol­le oli la­ki­tie­don tar­jo­a­ma op­pi jo­ka­päi­väis­tä elä­mää var­ten: mit­kä ovat työn­te­ki­jän oi­keu­det, mil­lai­nen vuok­ra­so­pi­muk­sen pi­täi­si ol­la ja – jos on on­ne­kas – mi­ten pe­rin­tö ja­e­taan.

Juu­ri nyt on vai­kea aja­tel­la kir­joit­ta­van­sa ko­lum­nia, jos­sa ei mai­ni­ta Ve­nä­jää, Uk­rai­naa ja so­taa. Ti­lan­ne ikään kuin vaa­tii ot­ta­maan kan­taa. Jos kir­joit­tai­sin jos­ta­kin ke­vy­es­tä ai­hees­ta, vaik­ka­pa to­maa­tin­sie­men­ten kyl­vä­mi­ses­tä ja huo­ne­kas­vien mul­lan­vaih­dos­ta, joku eh­kä ajat­te­li­si, et­tä tuol­lai­sis­ta jou­ta­vis­ta se nyt jut­te­lee. Mik­sei se kir­joi­ta so­ta­ti­lan­tees­ta ja il­mai­se mie­li­pi­det­tään?

Nä­kö­jään vii­kos­sa voi unoh­taa niin­kin his­to­ri­al­li­sen asi­an kuin Suo­men jää­kiek­ko­maa­jouk­ku­een voit­ta­man olym­pi­a­kul­lan. Ve­nä­jän hyök­käys Uk­rai­naan pyyh­ki te­hok­kaas­ti mie­les­tä muut maa­il­man ta­pah­tu­mat sen jäl­keen ja muu­ta­man vii­kon ajal­ta sitä en­nen­kin. Muu­ten mei­dän te­le­vi­si­o­ka­na­vil­lam­me luul­ta­vas­ti pyö­ri­si­vät il­las­ta toi­seen par­haat pa­lat Pe­kin­gin fi­naa­lis­ta. Nyt kat­som­me Har­ko­van rik­ki am­mut­tu­ja ker­ros­ta­lo­ja.

Päi­vä x.x.xxxx. Vi­hol­li­nen on tun­keu­tu­nut maa­han var­hain aa­mul­la. Ta­pah­tu­mat ovat päi­vän mit­taan eden­neet no­pe­as­ti ym­pä­ri maa­ta.

Lau­lu­kil­pai­lu Eu­ro­vii­sut on oh­jel­ma, joka ja­kaa mie­li­pi­teet var­sin sel­ke­äs­ti. Niis­tä joko to­del­la tyk­kää, tai to­del­la­kaan ei. Mi­nun ke­vää­see­ni ne ovat kuu­lu­neet lä­hes­tul­koon ai­na. Siis tyk­kään.

Eh­din jän­nit­tää mon­ta päi­vää vii­me per­jan­tain jut­tu­keik­kaa, jos­sa piti ajaa moot­to­ri­kel­kal­la uut­ta reit­tiä Par­ka­nos­ta Py­hä­nie­meen. En ol­lut kos­kaan ai­kai­sem­min is­tu­nut edes kel­kan kyy­dis­sä saa­ti aja­nut. Näin­kin yh­te­nä yö­nä jopa pai­na­jais­ta, jos­sa kelk­ka­ker­hon po­jat ha­lu­si­vat kään­tyä ta­kai­sin, kos­ka hom­ma ei vain su­ju­nut.