”Ää­nes­tä­mi­nen on tär­keä kan­sa­lais­vel­vol­li­suus, joka an­taa yk­sit­täi­sil­le ih­mi­sil­le vai­ku­tus­val­taa po­liit­ti­ses­sa pää­tök­sen­te­os­sa, ja var­mis­taa, et­tä hei­dän mie­li­pi­teen­sä tu­lee kuul­luk­si. Se ta­kaa ih­mi­sil­le mah­dol­li­suu­den ker­toa kan­tan­sa ja tuo­da omat ar­von­sa esiin.

Tam­mi­kuun alun Ur­hei­lu­gaa­las­sa lo­juin tunk­kais­ten poh­din­to­jen ää­rel­lä. Mi­ten ver­ra­ta kes­ke­nään tyys­tin eri­lai­sia ur­hei­lu­la­je­ja ja nii­den me­nes­ty­jiä mil­lään ta­val­la mie­lek­kääs­ti? Vuo­den ur­hei­li­jan va­lit­se­vat Ur­hei­lu­toi­mit­ta­jain lii­ton jä­se­net, jon­ka iäk­kääm­pi ää­nes­tä­jä­kun­ta on ylei­ses­ti ar­vos­ta­nut yk­si­lö­ur­hei­lu­la­je­ja ohi 2000-lu­vul­la suo­ma­lai­sen ur­hei­lun kaa­pin pääl­le nous­sei­den jouk­ku­eur­hei­li­joi­den.

Jos­kus elä­mäs­sä ta­pah­tuu asi­oi­ta, jot­ka ei­vät vält­tä­mät­tä en­si nä­ke­mäl­tä tun­nu sat­tu­maa suu­rem­mil­ta, mut­ta lo­pul­ta pal­jas­tu­vat mel­kein kuin koh­ta­lok­si. Us­kal­tai­sin sa­noa, et­tä mi­nul­le on näi­den vuo­sien ai­ka­na käy­nyt niin use­am­min kuin ker­ran: olen ai­na ha­lun­nut us­koa, et­tä asi­oi­ta ta­pah­tuu syys­tä.

Olen var­mas­ti jon­kin­lais­ta vä­li­su­ku­pol­vea no­pe­as­ti työ­tä vaih­ta­vien ja eli­ni­kän­sä sa­mas­sa pai­kas­sa työs­ken­te­le­vien vä­lil­lä. Sil­ti vä­lil­lä ai­na häm­mäs­tyn sitä, mi­hin on ka­don­nut si­tou­tu­mi­sen halu ja tar­ve kan­taa vas­tuu­ta lop­puun saak­ka. On kui­ten­kin var­mas­ti väis­tä­mä­tön­tä, et­tä työ­e­lä­mä on muut­tu­nut ja työ­paik­ko­ja­kin va­li­taan eri kri­tee­reil­lä kuin ai­em­min.

Eri­lai­set roo­lit elä­vät ja vaih­tu­vat ih­mi­sen mu­ka­na. Päi­vän ai­ka­na tar­vit­sem­me mo­nia eri­lai­sia, eri ti­lan­tei­siin so­pi­via roo­le­ja. Esi­mer­kik­si roo­li­ni äi­ti­nä tai työ­ryh­män jä­se­ne­nä vaih­tuu use­aan ot­tee­seen ti­lan­tees­ta riip­pu­en. Ajat­te­len, et­tä mi­nul­la on mu­ka­na­ni nä­ky­mä­tön mat­ka­lauk­ku, jon­ka saan tar­peen tul­len au­kais­ta ja so­pi­vim­man roo­lin siel­tä va­li­ta.

Pii­pah­din Kes­ki-Suo­mes­sa Muu­ra­mes­sa viik­koa en­nen jou­lua vie­mäs­sä tyt­tä­re­ni per­heel­le jou­lu­ter­veh­dyk­sen. Muu­ta­ma pie­ni lah­ja­pa­ket­ti mu­ka­na. Li­säk­si an­noin kah­del­le van­him­mal­le lap­sel­le Ee­vil­le, 4, ja Atel­le, 8, kum­mal­le­kin vii­si eu­roa kark­ki­ra­haa.

En osaa haa­ru­koi­da, mis­tä vuo­des­ta al­ka­en olen tol­jot­ta­nut it­se­näi­syys­päi­vän juh­la­vas­taa­not­toa Pre­si­den­tin­lin­nas­ta alus­ta lop­puun as­ti. Kau­an kui­ten­kin. Pari viik­koa sit­ten oli tul­la yli­an­nos­tus, kun kat­soin Ylen tar­jo­a­ma­na sekä tä­män­vuo­ti­sen kat­tauk­sen et­tä nau­hoi­tuk­set vuo­sil­ta 1967, 1982 ja 2000.

Jou­lu­kuun 14. päi­vä tuli ku­lu­neek­si 480 vuot­ta Skot­lan­nin ku­nin­gas Jaak­ko V:n kuo­le­mas­ta. Le­gen­dan mu­kaan Jaak­ko V naa­mi­oi­tui öi­sin, jot­ta sai rau­has­sa tal­lus­tel­la Edin­burg­hin maan­teil­lä skot­lan­ti­lai­se­na ta­lon­poi­ka­na. Siel­lä hän kuu­li suo­raa pa­lau­tet­ta kan­sa­lai­sil­ta sii­tä, mitä miel­tä hal­lin­nos­ta ol­tiin.

Käyt­tä­jä­ni­mi ”min­na­e­ve­lii­na” pos­taa Ins­tag­ra­miin jäl­leen ku­van tis­seis­tään. Kom­ment­ti­kent­tä täyt­tyy mi­nun ikäis­te­ni se­tä­mies­ten ihai­le­vis­ta vas­tauk­sis­ta: Olet iha­na. Tosi söpö. Oot niin kau­nis. Toi­set kom­men­toi­vat liek­ki- ja sy­dän­hy­mi­öil­lä. Mis­tä oi­kein on ky­sy­mys?

Uk­rai­nas­sa käy­tä­vän so­dan yh­tey­des­sä nou­see ai­na toi­si­naan esil­le ky­sy­mys ta­voit­teis­ta, var­sin­kin Ve­nä­jään liit­ty­en: ky­sy­tään, mit­kä Ve­nä­jän ta­voit­teet so­das­sa ovat. Ky­sy­mys on tie­tys­ti pe­rus­tel­tu, mut­ta sii­hen vas­taa­mi­nen ei ole ai­van yk­sin­ker­tais­ta. Ta­voit­tei­ta on ni­mit­täin eri­ta­soi­sia, niin täs­sä so­das­sa kuin yli­pää­tään­kin, ja myös nii­den luon­ne vaih­te­lee. Mo­nes­ti on mah­dol­lis­ta yrit­tää hah­mot­taa jat­ku­moa, jos­sa alem­man ta­son ta­voit­teet ovat sa­mal­la kei­no­ja ylem­män ta­son ta­voit­tei­den saa­vut­ta­mi­seen.

Vuo­den lop­pu­mi­nen saa ai­na miet­ti­mään, on­ko var­mas­ti pääs­syt näi­den kah­den­tois­ta kuu­kau­den ai­ka­na lä­hem­mäs nii­tä mää­rän­päi­tä, joi­ta on po­lul­leen aset­ta­nut. Olen it­se ai­na ol­lut kova tais­te­le­maan haa­vei­de­ni eteen, ja jos ne vain ovat mi­nun omas­ta tah­dos­ta­ni riip­pu­vai­sia – niin kuin ne yleen­sä tup­paa­vat ole­maan – olen val­mis te­ke­mään nii­den saa­vut­ta­mi­sen eteen kaik­ke­ni.

Olen poh­ti­nut vii­me ai­koi­na uut­ta osaa­mis­ta ja osaa­mi­sen tar­vet­ta. Vä­lil­lä pie­nes­sä­kin or­ga­ni­saa­ti­os­sa on vai­kea saa­da tar­ve ja te­ki­jä koh­taa­maan.

Mitä sinä teet, jot­ta jo­kai­nen so­lu­si he­rää hen­kiin? Olet­ko ko­ke­nut suur­ta mie­li­hy­vää? Tie­dät­kö? Muis­tat­ko? Ke­nen kans­sa olit ja mitä te­ke­mäs­sä? On­ko täl­lai­sia ti­lan­tei­ta ol­lut use­am­pia, ja oli­vat­ko ne kes­ke­nään eri­lai­sia? Min­kä ikäi­nen olit? Mitä mie­les­sä­si ta­pah­tui? Kuu­lui­ko si­nus­ta ään­tä?

Lap­se­ni ovat ker­to­neet, et­tä he vält­te­li­vät ja in­ho­si­vat pie­ne­nä ti­lan­tei­ta, jois­sa piti ker­toa, mitä isä te­kee työk­seen. He tie­si­vät vain sen, et­tä isä käy töis­sä yli­o­pis­tol­la, tie­tä­mät­tä tar­kem­min työ­ni luon­net­ta. Ja kun tein töi­tä pal­jon ko­to­na jo tuol­loin, työ­ni ole­mus hä­mär­tyi lap­sil­ta­ni tyys­tin. Ei­hän sil­lä ole työ­paik­kaa­kaan niin kuin muil­la.

Munk­ki­vuo­ri on uu­si ko­ti­mai­nen ri­kosd­raa­ma­sar­ja, joka on jo eh­ti­nyt saa­da suit­su­tus­ta mo­nel­ta suun­nal­ta. On help­po ol­la sa­maa miel­tä, sil­lä 10-osai­sen sar­jan en­si­mi­nuu­teil­ta al­ka­en kat­se on nau­lit­tu­na ruu­tuun.