Äi­din­kie­le­no­pet­ta­jat ai­ka­naan Par­ka­non ylä­as­teel­la ja lu­ki­os­sa oh­jeis­ti­vat mei­tä lu­ke­maan leh­tien pää­kir­joi­tuk­sia. Tuo­ta oh­jet­ta nou­da­tan yhä. En kui­ten­kaan aloi­ta leh­den lu­ke­mis­ta niis­tä vaan ih­mis­ten syn­ty­mä­päi­vä­haas­tat­te­luis­ta. Elä­män­ta­ri­nat kun kiin­nos­ta­vat mi­nua pää­kir­joi­tuk­sia enem­män.

Mi­nut on ris­tit­ty Mar­jak­si. Kos­ka nimi on en­ne, olen sa­mal­la saa­nut ris­tik­se­ni mar­jan­poi­min­ta­tar­tun­nan. Ei­hän se ole huo­no asia mi­nul­le, mut­ta mie­he­ni saat­taa ol­la tois­ta miel­tä. En­sim­mäi­sen kyp­sän mus­ti­kan il­maan­nut­tua olen me­nos­sa ei­kä mi­nua näy pa­riin kuu­kau­teen. Olen niin tä­pi­nöis­sä­ni maa­il­man isoim­mis­ta mus­ti­kois­ta.

Esi-isäm­me va­el­si­vat tän­ne, kun vä­li­me­rel­li­sek­si läm­men­nyt il­mas­to su­lat­ti jään. Se po­ruk­ka kui­ten­kin jäi vä­hem­mis­töön, kun il­ma al­koi taas vii­le­tä ja tän­ne tuli jouk­ko kyl­mää uh­maa­via ma­so­kis­te­ja.

Kuu­lun ikä­luo­kas­sa­ni some-vä­hem­mis­töön. Vä­hem­mis­töön sii­nä mie­les­sä, et­tei mi­nul­la ole Yo­u­Tu­be-ti­liä lu­kuun ot­ta­mat­ta mui­den viih­teel­lis­ten some-pal­ve­lui­den käyt­tä­jä­ti­le­jä. Sel­lai­sek­si en las­ke Fa­ce­boo­kia, jota käy­tän hy­vin har­voin ja lä­hin­nä pi­tääk­se­ni it­se­ni edes jo­ten­kin ajan ta­sal­la ym­pä­ris­tö­ni ta­pah­tu­mis­ta.

Tätä kir­joi­tet­ta­es­sa Ruot­sin Ar­mand Dup­lan­tis on juu­ri ylit­tä­nyt Pa­rii­sin olym­pi­a­lai­sis­sa mies­ten sei­pään maa­il­ma­nen­nä­tys­kor­keu­den 625. Ruot­si on ki­so­jen mi­ta­li­tau­lu­kos­sa si­jal­la 13, ja ja­lo­me­tal­lia on pu­jo­tet­tu naa­pu­rien kau­laan pe­rä­ti kah­dek­san rii­pus­ta. On Suo­mi tä­män teks­tin men­tyä pai­noon saa­nut mi­ta­li­ti­lin­sä au­ki tai ei, iso kuva ei muu­tu mik­si­kään.

Olet­te­ko kos­kaan kuul­leet “tai­tei­li­joi­den tus­kas­ta”? Omien kä­si­tyk­sie­ni mu­kaan se on ter­mi, jota käy­te­tään ku­vaa­maan luo­vien ih­mis­ten vai­kei­ta tun­ne­ti­lo­ja ja ko­ke­muk­sia, joi­ta he yleen­sä yrit­tä­vät kä­si­tel­lä it­sel­len­sä hen­ki­lö­koh­tai­sen te­ke­mi­sen kaut­ta.

Olen pi­tä­nyt yh­den ai­kui­se­lä­mä­ni pi­sim­mis­tä tau­ois­ta työ­e­lä­mäs­tä tänä ke­sä­nä ole­mal­la opin­to­va­paal­la. Mi­nul­la on ol­lut pit­kä­ai­kai­nen ja jos­kus jopa saa­vut­ta­mat­to­mal­ta­kin tun­tu­nut haa­ve väi­tös­kir­jan kir­joit­ta­mi­ses­ta. Nyt olen kir­ja­ni lu­vus­sa kol­me ja kesä on lo­puil­laan, jo­ten ta­voi­te ei ole vie­lä edes lä­hel­lä täyt­ty­mis­tä.

Pys­tyy­kö­hän ku­kaan niin yk­sin­ker­tai­seen kom­mu­ni­kaa­ti­oon, et­tä ei jät­täi­si pai­kat­ta­via auk­ko­ja tie­don siir­ros­sa? Ih­mi­set op­pi­vat täyt­tä­mään heil­le epä­sel­vät koh­dat kes­kus­te­lun ede­tes­sä ku­kin omal­la ta­val­laan.

Mat­kaa­jat ym­pä­ri Suo­men tie­tä­ne­vät Par­ka­nos­ta mitä il­mei­sem­min ai­na­kin kak­si paik­kaa: Shel­lin ja rau­ta­tie­a­se­man. En­sim­mäi­nen ei ole ol­lut ih­met­te­lyn ai­he, mut­ta jäl­kim­mäi­nen on as­kar­rut­ta­nut ih­mi­siä si­jain­tin­sa vuok­si kai­ke­ti koko his­to­ri­an­sa ajan.

Mö­kil­lä pau­ha­si­vat vaah­to­päät hel­teen jäl­jil­tä, kun tu­lim­me tän­ne sun­nun­tai­na lap­sen­lap­sien hoi­to­vii­kon jäl­keen ren­tou­tu­maan. Se toi mie­leen toi­sen tuu­li­sen päi­vän, kun hin­ku­sin juok­su­len­kil­le.

Kun minä olin nuo­ri, oli ta­pa­na sa­noa, et­tä pi­täi­si aja­tel­la maa­lais­jär­jel­lä. Ikä­ni maa­seu­dul­la elä­nee­nä se ei mi­nul­le vie­lä au­en­nut. Vas­ta, kun Hel­sin­gis­sä opis­kel­les­sa­ni tör­mä­sin sii­hen, et­tä pal­jas­jal­kai­set kau­pun­ki­lai­set al­koi­vat pu­hua mi­nul­le maa­lais­jär­jes­tä tai – vie­lä pa­hem­paa – kau­pun­ki­lais­jär­jes­tä, aloin hah­mot­taa, mis­tä on ky­sy­mys.

Ke­säi­nen au­rin­gon­pais­te pa­laut­taa joka vuo­si mie­lee­ni tie­tyt muis­tot vuo­sien ta­kaa. Eräät hen­gäs­tyt­tä­vim­mis­tä, sa­nan var­si­nai­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä, liit­ty­vät Par­ka­non jää­hal­lin ul­ko­kau­ka­los­sa vii­me vuo­si­kym­me­nen alus­sa pe­lat­tui­hin sa­li­ban­dy­pe­lei­hin, jois­sa voi­tois­ta tais­tel­tiin vim­ma­tus­ti.

Jal­ka­pal­lon EM-ki­so­jen tai olym­pi­a­lais­ten kal­tai­set ur­hei­lu­ki­sat ovat tänä ke­sä­nä poh­jim­mil­taan yh­tä mie­len­kiin­toi­set kuin ai­ka­naan­kin – jos nii­tä malt­taa seu­ra­ta. Ki­sa­kat­so­mois­sa pe­sii ny­kyi­sin kui­ten­kin häi­ri­ö­te­ki­jä, joka uh­kaa lo­pul­ta koko ur­hei­lun ole­mus­ta ja tu­le­vai­suut­ta.

“Niin siis mis­tä sä oi­kein oot ko­toi­sin?” No mi­nä­pä va­lai­sen asi­aa. Olen asu­nut Jy­väs­ky­läs­sä tänä syk­sy­nä kak­si vuot­ta, mut­ta en ole vie­lä­kään kun­nol­la op­pi­nut kut­su­maan it­se­ä­ni muuk­si kuin kih­ni­ö­läi­sek­si. Se oli en­sim­mäi­nen muut­to­ni pois ko­toa ja vie­lä täy­sin uu­del­le paik­ka­kun­nal­le. On sa­no­mat­ta­kin sel­vää, et­tä Kih­ni­ös­sä ja Jy­väs­ky­läs­sä on huo­mat­ta­via ero­a­vai­suuk­sia jo ihan paik­ko­jen koon ja vä­en­pal­jou­den pe­rus­teel­la.

Jäl­leen uu­si kesä on tääl­lä. Osa meis­tä jää lo­mal­le nyt, toi­set ke­sän ku­lu­es­sa. Osa ei lo­mai­le ol­len­kaan. Ke­sän kyn­nyk­sel­lä tu­lee hel­pos­ti py­säh­dyt­tyä miet­ti­mään elä­mää ja työ­e­lä­mää. Usein ko­ros­te­taan sitä, et­tä juu­ri nyt ele­tään mur­rok­ses­sa tai uu­den ää­rel­lä. Var­mas­ti jon­kin­lai­nen mur­ros on me­nos­sa koko ajan. Nyt kui­ten­kin huo­maa etä­työn syn­nyt­tä­miä vai­ku­tuk­sia työ­e­lä­mään.