Ja nyt ka­me­ra­kin toi­mii… Hei, se on Vii­ta­lan Jaak­ko täs­sä. Sel­la­sel­la ki­val­la asi­al­la lä­hin kir­joit­te­lem­maan, et­tä nyt on mah­dol­lis­ta pääs­tä lu­ke­maan ko­lum­ne­ja­ni täs­tä leh­des­tä. Tut­tu jul­kai­su, jon­ka pii­ris­sä minä olen jo yli 40 vuot­ta elä­nyt. Ny­ky­ään to­sin luen pa­pe­ri­leh­teä lä­hin­nä isä­ni luo­na Kar­vi­as­sa, siel­lä per­hei­ne­ni käy­des­sä. Tääl­lä ko­to­na Noor­mar­kus­sa olen sen si­jaan kir­joi­tel­lut ai­ka pal­jon – myös Ylä-Sa­ta­kun­taan blo­ge­ja.

Hel­sin­gis­sä pi­det­tiin jää­kie­kon MM- ja EM-ki­sat huh­ti­kuus­sa 1974. Olin sil­loin 10-vuo­ti­as ja siis juu­ri so­pi­vas­sa iäs­sä sekä jau­ha­maan pu­ru­ku­mia et­tä ke­räi­le­mään pak­kauk­sis­ta löy­ty­viä jää­kiek­koi­li­joi­den ku­va­kort­te­ja.

Kun pan­de­mia rei­lu kak­si vuot­ta sit­ten al­koi, muis­tan epäil­lee­ni de­mok­ra­ti­an ky­kyä saa­da pan­de­mia ai­soi­hin. Mie­les­sä­ni kai­pa­sin jä­re­äm­piä ot­tei­ta ja tiu­kem­pia ra­joit­tei­ta. Eh­kä olin pe­lois­sa­ni, mut­ta var­sin pian oi­val­sin, et­tä pan­de­mi­an hoi­ta­mi­seen liit­ty­vät eri­lai­set ää­net ja nä­ke­myk­set kuu­lu­vat asi­aan. Olem­me­han de­mok­raat­ti­nen yh­teis­kun­ta.

Luin sii­tä muu­ta­ma vuo­si sit­ten, hie­man hät­käh­din. Mas­sac­hu­set­ts Ins­ti­tu­te of Tech­no­lo­gys­sa (MIT) on ol­lut jo pit­kään tut­ki­ja­ryh­mä, jouk­ko pro­fes­so­re­ja ja väi­tös­kir­ja­tut­ki­joi­ta, joi­den teh­tä­vä­nä on tut­kia te­ko­ä­lyn vaa­ro­ja. Te­o­ri­aa, jos­sa it­se­näi­sek­si ke­hit­ty­vä te­ko­ä­ly uh­kaa ih­mis­kun­taa. Tä­män asi­an tut­ki­mi­seen on siis val­jas­tet­tu kym­men­päi­nen huip­pu­tut­ki­joi­den jouk­ko maa­il­man­kuu­lus­sa tek­nii­kan kor­ke­a­kou­lus­sa.

Tämä ke­vää­nä olem­me päi­vit­täin seu­ran­neet uu­ti­soin­tia Uk­rai­nan so­ta­ta­pah­tu­mis­ta ja kuun­nel­leet eri­lai­sia ar­vi­oi­ta nii­den mer­ki­tyk­ses­tä sekä tu­le­vas­ta ti­lan­ne­ke­hi­tyk­ses­tä. 2020-lu­vun tie­don­vä­li­tys­ka­na­vat tuo­vat me­di­an­ku­lut­ta­jal­le suun­nat­to­man va­lin­nan­va­pau­den ai­em­paan ver­rat­tu­na.

Kun täyt­tää 18, tun­tuu sil­tä, et­tä kaik­ki ovet maa­il­mas­sa ovat avoin­na. Vih­doin­kin saa teh­dä mitä ha­lu­aa, mil­loin ha­lu­aa ja mis­sä ha­lu­aa. Oma pää­tän­tä­val­ta kas­vaa ei­kä ku­kaan voi enää ker­toa, mitä pi­täi­si teh­dä ja mitä ei. On niin sa­no­tus­ti oman elä­män­sä her­ra, ja het­ken tun­tuu sil­tä, et­tä on va­paam­pi kuin kos­kaan ai­em­min. Omaa elä­mään­sä saa aloit­taa ra­ken­ta­maan juu­ri sel­lai­sek­si kuin on ai­na unel­moi­nut. Ky­seis­tä ikä­tolp­paa odo­te­taan malt­ta­mat­to­ma­na jo pie­nes­tä pi­tä­en. Mi­nul­la asia oli kui­ten­kin toi­sin päin – kam­mok­suin ai­kui­suut­ta.

Ih­mi­nen on jat­ku­vas­ti pää­tös­ten ää­rel­lä. Aa­mul­la pi­tää päät­tää en­sim­mäi­se­nä mo­nes­ta­kin asi­as­ta en­nen kuin pää­see edes sän­gys­tä ylös. Pää­tös­ten vai­keus ja laa­tu vaih­te­le­vat päi­vän ai­ka­na ar­jen va­lin­nois­ta mo­nia ih­mis­tä kos­ket­ta­viin suu­riin rat­kai­sui­hin. Jos taas ih­mi­sil­tä puut­tuu pää­tös­val­ta it­se­ään kos­ke­viin asi­oi­hin, las­kee kiin­nos­tus ja mo­ti­vaa­tio mi­hin­kään vai­kut­ta­mis­ta koh­taan. Kaik­ki var­mas­ti pyr­ki­vät jär­ke­viin rat­kai­sui­hin. Mik­si me kui­ten­kin teem­me niin usein vää­riä va­lin­to­ja?

Mo­ni­kin asia kos­ket­taa, joka päi­vä. Lä­hi­ai­koi­na eri­tyi­ses­ti uu­ti­set ovat kos­ket­ta­neet. Uu­ti­set ai­heut­ta­vat mi­nus­sa niin iha­nia kuin ikä­vi­ä­kin tun­tei­ta ja aja­tuk­sia. On ai­van nor­maa­lia re­a­goi­da omal­la ta­val­laan eri­lai­siin ais­ti­är­syk­kei­siin, jot­ka tu­le­vat muun mu­as­sa me­di­an vä­li­tyk­sel­lä.

Juu­ri kun aloim­me pääs­tä pan­de­mi­an pa­him­mas­ta ajas­ta, is­ki maa­il­mal­ta kimp­puum­me toi­nen krii­si – Uk­rai­nan kar­mea sota. Näin jo yli kak­si vuot­ta olem­me elä­neet ar­ke­am­me han­ka­loit­ta­vis­sa epä­var­muu­den olo­suh­teis­sa. Se, kuin­ka pit­kään epä­var­maa oloa ja eloa vie­lä jat­kuu, on hä­mä­rän pei­tos­sa.

Kir­jas­ton päi­vän (19.3.) kun­ni­ak­si muis­te­len omia kir­jas­to­ko­ke­muk­si­a­ni. Tämä hie­no kult­tuu­ri­pal­ve­lu on kaut­ta vuo­si­kym­men­ten, muut­to­jen ja eri­lais­ten elä­män­ti­lan­tei­den ai­na ol­lut osa elä­mää­ni.

It­se vaan ei tah­do jak­saa ei­kä kes­tää tätä suo­ma­lais­kan­sal­lis­ta ko­et­te­le­mus­ta! Aut­ta­mat­ta tu­lee jäl­leen aja­tel­leek­si, mik­si ih­mees­sä mui­nai­set esi­van­hem­mat tän­ne tun­gek­si­vat... Mik­si ei­vät men­neet vaik­ka tuo­hon un­ka­ri­lais­ten va­lit­se­maan ete­läi­sem­pään mai­se­maan, kai sin­ne vie­lä mah­tu­nut oli­si.

Uk­rai­nan sota tu­lee myös las­ten sil­mil­le, ja näi­nä päi­vi­nä mo­nen ka­na­van kaut­ta. In­ter­net ja so­si­aa­li­nen me­dia eli some on yk­si näis­tä ka­na­vis­ta. Eri­tyi­ses­ti so­vel­lus Tik­Tok.

Tä­män ko­lum­ni­sar­jan edel­li­ses­sä kir­joi­tuk­ses­sa ap­ri­koi­tiin, et­tä Ve­nä­jä saat­tai­si ol­la ot­ta­mas­sa Uk­rai­nan suh­teen pi­dem­mäl­le me­ne­viä as­ke­lia kuin vii­me ke­vää­nä, jol­loin se edel­li­sen ker­ran kes­kit­ti jouk­ko­ja Uk­rai­nan ra­jo­jen lä­hei­syy­teen. Vii­me päi­vät ovat osoit­ta­neet, et­tä näin to­del­la on asi­an lai­ta.

Teki mie­li nau­raa. Sii­nä is­tu­es­sa­ni hii­ren hil­jaa täy­des­sä luo­kas­sa, ym­pä­ril­lä mo­nia sa­mas­sa ti­lan­tees­sa ole­via, tie­to­ko­neen va­loa hoh­kaa­vat kas­vot kiin­ni kon­sep­ti­pa­pe­ris­sa, kel­los­sa tai teh­tä­vän syö­ve­reis­sä. Oli hu­vit­ta­vaa huo­ma­ta, kuin­ka sii­nä oma­toi­mi­ses­sa suo­ri­tuk­ses­sa oli niin yk­sin, mut­ta sa­maan ai­kaan olim­me kaik­ki sa­mas­sa ve­nees­sä.

Vaik­ka­kin vain har­vat mää­rää­vät ta­pah­tu­mien ku­lus­ta, jo­kai­nen meis­tä ky­ke­nee ar­vi­oi­maan nii­tä. (Pe­rik­les).