Kir­joi­tin syk­syl­lä 2018 ko­lum­nin van­han lu­ki­on säi­lyt­tä­mi­sen puo­les­ta, ja sain yh­tey­de­no­ton lu­ki­jal­ta.

Par­ka­non kau­pun­ki ei ole lan­nis­tu­nut, vaik­ka vuok­ra-asun­to­yh­ti­öi­den pyö­rit­tä­mi­nen il­man ve­ro­eu­ro­jen apua ei ole on­nis­tu­nut vii­mek­si ku­lu­nei­den 40 vuo­den ai­ka­na. Kau­pun­gin uu­si vuok­ra­ta­lo ko­ho­aa par­hail­laan kes­kus­tan pa­raa­ti­pai­kal­le Pap­pi­lan­sal­men ran­taan.

Met­sä­mai­se­ma­ti­lai­suu­den jo­kai­sel­le esi­tyk­sel­le oli an­net­tu tark­ka kel­lo­nai­ka, mut­ta vain aloi­tus on­nis­tui ajal­laan. Kaik­ki myö­hem­mät pu­heen­vuo­rot myö­häs­tyi­vät rut­kas­ti.

Yk­si his­to­ri­oit­si­joi­den pään­vai­va on, et­tä mitä kau­em­mas men­nei­syy­teen kur­ko­te­taan, sitä vä­hem­män ta­val­li­sis­ta ih­mi­sis­tä on saa­ta­vil­la oi­ke­as­taan yh­tään mi­tään tie­toa syn­ty­mä-, vih­ki- ja kuo­li­nai­ko­jen li­säk­si. Jot­ta jäl­kiä oli­si jää­nyt, ar­kie­lä­mää oli­si pi­tä­nyt kir­ja­ta ylös – mie­luus­ti mo­nen eri ih­mi­sen nä­kö­kul­mas­ta. Kui­ten­kin vie­lä 1900-lu­vun al­ku­vuo­si­kym­me­ni­nä­kin moni suo­ma­lai­nen oli käy­tän­nös­sä kir­joi­tus­tai­do­ton eten­kin syr­jäi­sim­mil­lä seu­duil­la.