Aloi­tin täl­lä vii­kol­la työt Ylä-Sa­ta­kun­nan toi­mi­tuk­ses­sa, jo­ten aje­len kul­tai­sel­la Ya­ris Ver­sol­la­ni päi­vit­täin Ikaa­li­sis­ta Par­ka­noon ja ta­kai­sin. Kol­mos­tie­tä tors­tai­aa­mu­na koh­ti poh­jois­ta kö­rö­tel­les­sä­ni ve­din työ­kel­lo­ni jou­sen poh­ti­mal­la, mikä kaik­ki on Par­ka­nos­sa pa­rem­min.

Eh­din jän­nit­tää mon­ta päi­vää vii­me per­jan­tain jut­tu­keik­kaa, jos­sa piti ajaa moot­to­ri­kel­kal­la uut­ta reit­tiä Par­ka­nos­ta Py­hä­nie­meen. En ol­lut kos­kaan ai­kai­sem­min is­tu­nut edes kel­kan kyy­dis­sä saa­ti aja­nut. Näin­kin yh­te­nä yö­nä jopa pai­na­jais­ta, jos­sa kelk­ka­ker­hon po­jat ha­lu­si­vat kään­tyä ta­kai­sin, kos­ka hom­ma ei vain su­ju­nut.

Väi­te­tään, et­tä yk­si pa­ri­suh­teen kom­pas­tus­ki­vis­tä oli­si ta­lon ra­ken­ta­mi­nen. Et­tä kun sii­nä oi­kein her­mo­ja ko­e­tel­laan, tu­lee suh­teen laa­tu pun­nit­tua. Eh­kä, en tie­dä, en ole it­se ko­ke­nut näin suur­ta ra­ken­nu­su­rak­kaa. Voin sil­ti ku­vi­tel­la, et­tä te­ki­jöi­den kär­si­väl­li­syyt­tä pit­kä­ai­kai­nen pro­jek­ti kyl­lä vaa­tii ja mit­taa.

Kos­te­aan sää­hän ku­mi­saap­pain va­rus­tau­tu­nut leh­den toi­mi­tuk­sen avus­ta­ja haas­tet­tiin mu­kaan kil­pai­luun. La­jia oli tul­lut ko­keil­tua ai­em­min yh­den ker­ran reip­paas­ti yli 20 vuot­ta – oli siis jo kor­kea ai­ka pe­reh­tyä mi­ni­gol­fin sa­loi­hin, jo­ten ei muu­ta kuin mai­lan va­lin­taan ja ra­dal­le.

Täy­tyy myön­tää, et­tä opas­ta­mi­nen Par­ka­non rau­ta­tie­a­se­mal­le Jär­vi­suo­men­tien kaut­ta on vai­kea teh­tä­vä, var­sin­kin jos Uu­de­na­se­man­tien Par­ka­non puo­lei­ses­sa pääs­sä on tois­paik­ka­kun­ta­lai­nen, jol­la on kii­re ju­nal­le. Asi­aa voi­si aut­taa tie­to sii­tä, et­tä kier­to­tiel­lä on mit­taa 12,6 ki­lo­met­riä. Ni­mit­täin vaik­ka seu­rai­si opas­tei­ta ai­van oi­kein, niin us­ko saat­taa lop­pua en­nen Jär­vi­suo­men­tien liit­ty­mää.

Tämä hais­kah­taa po­liit­ti­sel­ta las­kel­moin­nil­ta, puus­kah­ti de­ma­rien Jyr­ki Uo­ti­la kom­men­toi­des­saan kau­pun­gin­val­tuus­tos­sa esi­tys­tä val­tuus­ton ku­tis­ta­mi­sek­si 31 pai­kas­ta 27 paik­kaan. Se­li­tys muu­ta­man tu­han­nen eu­ron sääs­tä­mi­ses­tä ko­kous­palk­ki­ois­sa ei hä­nel­le kel­van­nut.

Kuta kuin­kin ta­san 20 vuot­ta sit­ten aloin piir­tää pi­la­ku­vaa Ylä-Sa­ta­kun­taan ni­mi­mer­kil­lä Hä­tä­va­ra. Piir­sin ku­via va­jaat 15 vuot­ta, jois­ta pari vii­meis­tä al­koi ol­la jo vä­ki­sin vään­tä­mis­tä. Kun ide­at lop­pui­vat, niin ne ker­ta kaik­ki­aan lop­pui­vat, ei­kä luo­vuus täs­sä suh­tees­sa ole pa­lau­tu­nut­kaan. Mut­ta ai­kan­sa ku­ta­kin.

Ku­va­tai­teen leh­to­rin va­lin­ta­ku­vio ker­too ai­na­kin yh­den asi­an var­mas­ti: Par­ka­non kou­luis­sa on ol­tu erit­täin tyy­ty­väi­siä vi­ran­si­jai­se­na toi­mi­neen ke­ra­miik­ka-ar­te­saa­ni Emi­lia Ma­len työ­hön. Niin tyy­ty­väi­siä, et­tä opet­ta­jien kou­lu­tus­vaa­ti­muk­set mää­rit­te­le­vää ase­tus­ta on ve­ny­tet­ty ää­rim­mil­leen ha­et­ta­es­sa pe­rus­tei­ta muo­dol­li­ses­ti pä­te­väm­pien ha­ki­joi­den ohit­ta­mi­seen.

Hel­sin­gin yli­o­pis­ton hu­mus­ve­si­tut­ki­joil­la piti kii­ret­tä Par­ka­nos­sa, kos­ka bi­o­lo­gi­set näyt­teet täy­tyi saa­da ana­ly­soi­ta­vak­si vie­lä sa­man päi­vän ai­ka­na 200 ki­lo­met­rin pää­hän Lam­min bi­o­lo­gi­sel­le ase­mal­le. Käy­tän­nös­sä lo­gis­tiik­ka hoi­tui niin, et­tä Kari Sai­nio läh­ti aja­maan näyt­tei­den kans­sa koh­ti ete­lää ja pro­fes­so­ri Juk­ka Horp­pi­la tuli Lam­mil­ta Tam­pe­reel­le vas­taan ha­ke­maan näyt­teet pe­ril­le vie­tä­vik­si.

Jo­ku­nen vuo­si sit­ten kir­joi­tin Ylä-Sa­ta­kun­taan teks­tin ot­si­kol­la Pa­la­ta­ko Par­ka­noon? Kir­joi­tuk­ses­sa poh­din en­ti­sel­le ko­ti­paik­ka­kun­nal­le pa­laa­mi­sen mah­dol­li­sia etu­ja ja hait­to­ja. Aja­tus pa­luu­muu­tos­ta kui­ten­kin hau­tau­tui vä­hi­tel­len ar­jen kii­reis­sä, kun­nes men­nee­nä ke­vää­nä idea jäl­leen pa­la­si. Ja jos­sa­kin muo­dos­sa jopa to­teu­tui.

Kir­joi­tin syk­syl­lä 2018 ko­lum­nin van­han lu­ki­on säi­lyt­tä­mi­sen puo­les­ta, ja sain yh­tey­de­no­ton lu­ki­jal­ta.

Par­ka­non kau­pun­ki ei ole lan­nis­tu­nut, vaik­ka vuok­ra-asun­to­yh­ti­öi­den pyö­rit­tä­mi­nen il­man ve­ro­eu­ro­jen apua ei ole on­nis­tu­nut vii­mek­si ku­lu­nei­den 40 vuo­den ai­ka­na. Kau­pun­gin uu­si vuok­ra­ta­lo ko­ho­aa par­hail­laan kes­kus­tan pa­raa­ti­pai­kal­le Pap­pi­lan­sal­men ran­taan.

Met­sä­mai­se­ma­ti­lai­suu­den jo­kai­sel­le esi­tyk­sel­le oli an­net­tu tark­ka kel­lo­nai­ka, mut­ta vain aloi­tus on­nis­tui ajal­laan. Kaik­ki myö­hem­mät pu­heen­vuo­rot myö­häs­tyi­vät rut­kas­ti.

Yk­si his­to­ri­oit­si­joi­den pään­vai­va on, et­tä mitä kau­em­mas men­nei­syy­teen kur­ko­te­taan, sitä vä­hem­män ta­val­li­sis­ta ih­mi­sis­tä on saa­ta­vil­la oi­ke­as­taan yh­tään mi­tään tie­toa syn­ty­mä-, vih­ki- ja kuo­li­nai­ko­jen li­säk­si. Jot­ta jäl­kiä oli­si jää­nyt, ar­kie­lä­mää oli­si pi­tä­nyt kir­ja­ta ylös – mie­luus­ti mo­nen eri ih­mi­sen nä­kö­kul­mas­ta. Kui­ten­kin vie­lä 1900-lu­vun al­ku­vuo­si­kym­me­ni­nä­kin moni suo­ma­lai­nen oli käy­tän­nös­sä kir­joi­tus­tai­do­ton eten­kin syr­jäi­sim­mil­lä seu­duil­la.