Pohdiskelin vappuna radiosta työväenlauluja kuunnellessani järjen ja tunteen suhdetta ihmisen päätöksenteossa yleensä ja erityisesti kuntien poliittisessa päätöksenteossa.
Mieleen tuli seuraava jako: oikeistopuolueet pyrkivät lähestymään yhteisiä asioita järki ja rahat edellä, vasemmistopuolueet usein tunteella ja empatialla. Keskikentän puolueiden suhtautuminen riippuu henkilöstä.
Kuuluisa TV-kahakka vihreiden Sofia Virran ja perussuomalaisen ministeri Wille Rydmanin välillä on malliesimerkki näiden kahden näkökulman törmäyksestä. Molemmat pitävät tulokulmaansa oikeana ja uskovat asiaansa. Toisen on siis oltava väärässä.
Uskonnot nojaavat tunteeseen, samoin kuin urheilu, taide ja viihde. Iltapäivälehtien lööpit ja klikkiotsikot vetoavat kaikkein voimakkaimpiin tunteisiin kuten pelkoon ja seksuaalisuuteen. Luetteloa voisi jatkaa pitkään. Tiede ja talous ovat pääosin teknokraattisia, järki edellä.
Entä järki vastaan tunteet politiikassa? Valtakunnanpolitiikassa käytössä on lainsäädäntö ja budjettirahat. Virkamiesten valmistelu tapahtuu ensisijaisesti järjen puitteissa, virkavastuulla. Eduskunnassa sitten valmisteluun lisätään tunteet, syntyy laki. Budjetilla päätetään, missä järjestyksessä asioihin panostetaan.
Tunnetusti rahaa on helpompi jakaa kuin ansaita. Niukkuus pakottaa tunteet järjen raameihin. Turhaan ei puhuta ”budjettiraameista”. Myös kunnissa elinvoiman ja veronmaksajien uhkaava hiipuminen estää nostamasta verorasitusta tolkuttomasti, joten toiveiden tynnyriin jää jatkuvasti täytettä.
Viime aikoina niukkuus on johtanut suureen intoon lainata rahaa tukevaisuudelta, siis lapsiltamme ja heidän jälkeläisiltään. Sitä kutsutaan ”julkiseksi velaksi”, jota tällä hetkellä syntyy 13 tuhatta miljoonaa euroa lisää joka vuosi.
Tulevaisuudelta lainaaminen on täysin moraalitonta: Millä oikeudelle me tällä hetkellä katsomme olevamme oikeutettuja sitomaan tulevat sukupolvet vuosikymmeniksi niukkuuteen vain, jotta voisimme saada jollekin eturyhmälle lisää rahaa oman kannatuksemme parantamiseksi seuraavissa vaaleissa?
Parasta olisi, että tunteella käyvät kysyisivät itseltään, mitä järkeä erilaisissa vaatimuksissa on seuraavalle sukupolvelle. Ja vastaavasti järki edellä asioita ajavat ottaisivat huomioon, että ihminen on viime kädessä tunnekimppu, jolla on isot aivot tunteita hillitsemässä.
Fifty – Sixty.
Jaakko Rytilä
Parkano-Kihniö