Mi­nul­la oli on­ni pääs­tä lap­se­na hy­vään kou­luun. Syk­sys­tä 1989 kä­vin kak­si en­sim­mäis­tä luok­kaa­ni Hel­sin­gis­sä, Ala-Mal­min vii­pa­le­kou­lus­sa. Se oli "lap­sen ko­koi­nen" kol­mes­ta pu­nai­ses­ta pa­ra­kis­ta muo­dos­tu­nut, nyt jo pu­ret­tu kou­lu. Pi­hal­la oli kaik­ki tar­vit­ta­va: pari leik­ki­te­li­net­tä, hiek­ka­kent­tä ja muu­ta­ma puu. Suu­rin osa alu­ees­ta oli nur­mik­koa, mut­ta pa­rak­kien vä­lis­sä oli as­valt­ti­a­lue, jon­ka pin­taan oli maa­lat­tu ter­va­pa­ta­rin­ki. Kor­keu­se­ro­ja­kin oli, jo­ten tal­ven mit­taan tiet­tyyn koh­taan muo­dos­tui hur­ja jää­mä­ki.

Pa­rak­kien mo­lem­mis­sa päis­sä si­jait­si­vat luo­kat. Mei­dän pa­ra­kis­sam­me si­jait­si myös keit­tiö, sekä opet­ta­jain­huo­ne, jon­ka ovi oli mer­kit­ty pi­la­ku­val­la korp­pi­kot­kas­ta, jol­la on kart­ta­kep­pi kyn­sis­sään.

Omaan luok­kaan oli kiva men­nä. Omas­sa pul­pe­tis­sa säi­ly­tet­tiin ta­va­roi­ta ja sen pääl­lä myös ruo­kail­tiin. Keit­tä­jä toi ruu­an kär­ryl­lä luok­kaan. Hä­nen saa­pu­es­saan sa­not­tiin kuu­lu­val­la ää­nel­lä "Hy­vää päi­vää keit­tä­jä­tä­ti!".

Mei­dän luo­kas­sam­me hoi­det­tiin pien­tä ak­vaa­ri­o­ta, naa­pu­ri­luo­kas­sa ko­ti­lo­ja. Ak­vaa­ri­on hoi­dos­ta kes­kus­tel­tiin luo­kas­sa ja joku op­pi­lais­ta ot­ti sen ko­tiin­sa ai­na lo­mien ajak­si. Se oli ker­ran meil­lä­kin, mikä tun­tui kun­nia-asi­al­ta ja luot­ta­muk­sen saa­mi­sel­ta.

Opet­ta­ja oli sel­väs­ti työs­tään in­nos­tu­nut ja tar­vit­ta­es­sa jä­mäk­kä. Jäl­keen­päin aja­tel­len opet­ta­jil­la näyt­ti ol­leen oma val­ta­kun­tan­sa, jos­sa teh­dä pe­rus-kou­lu­päi­vis­tä kiin­nos­ta­via ja oman­nä­köi­si­ään. Muun mu­as­sa ym­pä­ris­tö­o­pin tun­neil­la ret­keil­tiin lä­hei­sis­sä met­sis­sä.

Mui­den luok­kien kans­sa teh­tiin yh­teis­työ­tä. Jär­jes­tet­tiin myy­jäi­siä, te­at­te­rie­si­tyk­siä ja naa­mi­ai­sia, joi­hin per­heen­jä­se­net kut­sut­tiin. Meil­lä oli tee­ma­viik­ko­ja. Mo­zart-vii­kol­la kä­vim­me las­ten oop­pe­ras­sa, ja luo­kas­sa kat­soim­me lä­hin­nä kai mei­tä vart­tu­neem­mal­le ylei­söl­le suun­na­tun Ama­deus-elo­ku­van. Myö­hem­min ym­mär­sin, et­tä opet­ta­jat oli­vat ke­lan­neet pois alun koh­tauk­sen, jos­sa Sa­lie­ri löy­tyy ran­teet au­ki viil­lel­tyi­nä.

En tie­dä teh­tiin­kö sil­loin yh­tei­söl­li­syy­des­tä nu­me­roa niin kuin nyt, mut­ta tuos­sa kou­lus­sa oli hen­ki ja puit­teet yh­tei­söl­li­syy­den il­men­tyä. Oli luon­te­vaa ol­la yk­si muis­ta. Nyt pi­dän lot­to­voit­to­na sitä, et­tä sain käy­dä kou­lua il­man mi­tään tie­toa kän­ny­köis­tä tai tie­to­ko­neis­ta. Kou­lu oli mi­nua var­ten ja oh­ja­si hy­vään. Se ym­pä­ris­tö an­toi ti­laa kas­vaa. Lap­sia ei stres­sat­tu, mut­ta heil­tä vaa­dit­tiin huo­lel­li­suut­ta ja käy­tös­ta­po­ja.

Us­kon, et­tä näi­den hy­vien ai­ko­jen ko­ke­mi­nen her­käs­sä iäs­sä on kan­ta­nut mi­nua myö­hem­min elä­mäs­sä­ni. Toi­vot­ta­vas­ti ny­ky­lap­set saa­vat kou­luis­taan elä­män­myön­tei­siä ko­ke­muk­sia.

Su­san­na Ny­ky­ri

Lin­nan­ky­lä