On­ni on kä­si­te, jon­ka jo­kai­nen meis­tä voi tul­ki­ta omal­la ta­val­laan. Us­kon, et­tä suu­rin osa ih­mi­sis­tä ha­lu­ai­si ol­la on­nel­li­nen. Tar­vit­sem­me kau­neu­den ta­jua, mie­li­ku­vi­tus­ta, myön­teis­tä elä­mä­na­sen­net­ta, lap­sen­miel­tä. Luon­to kaik­ki­ne vi­vah­tei­neen suo meil­le lu­ke­mat­to­mia on­nen tuo­ki­oi­ta. Osaam­me­han kat­sel­la ym­pä­ril­lem­me avoi­min sil­min. Luo­jam­me on luo­nut meil­le kai­ken tä­män kau­neu­den ilok­sem­me ja on­nek­sem­me. Luon­to ku­kois­taa, käki kuk­kuu. Lin­tu­jen kon­sert­ti soi met­si­kön kon­sert­ti­sa­lis­ta. Tyy­ni jär­vi si­ner­tä­vä, sor­sa­poi­kue ui kais­li­kon reu­na­maa. Il­ma on kuin mor­si­an. Ku­ten huo­maam­me, on­ni ei ole ra­has­ta kiin­ni. On­nen­hi­put ovat kuin ruu­su­ja. Poi­mim­me yh­den – ihai­lem­me sen kau­neut­ta. Seu­raa­va­na päi­vä­nä löy­däm­me uu­den kuk­ka­sen. Luo­jam­me, joka mei­dät loi, on an­ta­nut myös kai­ken­lai­set asi­at, jois­ta voim­me on­nem­me löy­tää.