Kun­nan juh­la­vuo­den kun­ni­ak­si luo­van kir­jot­ta­mi­sen ryh­mäl­le an­net­tiin teh­tä­väk­si kir­joit­taa pi­tuu­del­taan ly­hyi­tä teks­te­jä ai­hees­ta Kih­niö 100.

Täs­sä osa kir­joi­tuk­sis­ta. Kos­ka juh­la­vuo­si nä­kyy Ylä-Sa­ta­kun­nas­sa läpi vuo­den, jul­kais­taan teks­te­jä jat­kos­sa­kin.

En kos­kaan ym­mär­tä­nyt, mik­si niin moni piti Kih­ni­ös­tä. Se on tyh­jä, pi­meä, pie­ni kun­ta. Mut­ta kun pian on ai­ka läh­teä, huo­maan kai­ken, mitä tu­len kai­paa­maan. Tu­tut ih­mi­set, mu­ka­vat kau­pat ja tur­val­li­suu­den tun­ne. Eh­kä van­hem­pa­na mi­nä­kin tah­toi­sin ta­kai­sin.

Eri­ka Rah­ko­la

Nuo­re­na kaik­ki näyt­ti niin suu­rel­ta. Ym­pä­ris­tö oli täyn­nä pui­ta ja ki­viä, mut­ta se an­toi ou­don tun­teen, jota ei saa mis­tään muu­al­ta. Kih­niö oli täyn­nä sel­lai­sia paik­ko­ja, kun­nes ne lä­hes ka­to­si­vat. Mut­ta jos­kus huo­maan sil­mä­kul­mas­ta­ni, kuin­ka ym­pä­ris­tö näyt­tää kau­niim­mal­ta kuin kos­kaan en­nen.

Eri­ka Rah­ko­la

Kas­va­es­sa huo­maa, kuin­ka kaik­ki al­kaa vä­hi­tel­len muut­tua. Ny­ky­ään Kih­niö tyh­je­nee no­pe­am­min kuin kou­lun ruo­ka­la, kun kel­lo lyö 12. Eh­kä näin kuu­luu ol­la. Kaik­ki ka­to­aa, mut­ta jäl­kem­me tääl­lä ei­vät ka­toa kos­kaan.

Eri­ka Rah­ko­la

Hil­jai­nen kuin aa­vik­ko, ää­ne­käs kuin kau­pun­gin yöt. Vii­leä kuin Poh­jois­na­pa, kuu­ma kuin jää­pa­la. Pe­lot­ta­va kuin kis­san­pen­tu, mah­ta­va kuin tii­ke­ri. Has­su kuin Uu­no Tur­ha­pu­ro, va­ka­va kuin po­lii­ti­kot. Kih­niö on täyn­nä vas­ta­koh­tia, ku­ten sen vä­ki­kin on.

Eri­ka Rah­ko­la

Kih­ni­ös­sä ei tar­vit­se pe­lä­tä jou­tu­van­sa ryös­tön tai vaik­ka mur­han koh­teek­si. Kih­niö on paik­ka, jos­sa kuka ta­han­sa voi jou­tua kes­kus­te­lun uh­rik­si. Ei voi kos­kaan tie­tää, kuka hyp­pää pus­kan ta­kaa ja tu­lee jut­te­le­maan si­nul­le. Suo­ma­lai­sen on vai­kea sel­viy­tyä Kih­ni­ös­sä, kun kaik­ki tun­te­vat toi­sen­sa. Ni­mit­täin Kih­ni­ös­sä pa­hin pel­ko­si on: Toi­vot­ta­vas­ti ku­kaan ei vain tule tä­nään ter­veh­ti­mään.

Joo­na Soi­ni­nen

On per­jan­tai ja sei­son Kih­ni­ön Base55:n edes­sä ja kat­se­len ym­pä­ril­le­ni. Näen mel­kein suo­raan edes­sä­ni si­jait­se­van ur­hei­lu­ken­tän, jos­sa olen it­se­kin mon­ta ker­taa viet­tä­nyt ai­kaa. Kat­son oi­ke­al­le puo­lel­le­ni ja läh­den kä­ve­le­mään kou­lul­le. Il­ma tun­tuu raik­kaal­ta ja tuu­li pu­hal­taa läm­pi­mäs­ti koh­ti kas­vo­ja­ni. Näen ys­tä­vä­ni kou­lul­la ja moik­kaan hei­tä.

Je­mi­na Le­pis­tö

Is­tun Kih­ni­ön kou­lun luo­kas­sa ja kat­se­len ik­ku­nas­ta ulos. Näen ala-as­tei­käi­siä lap­sia leik­ki­mäs­sä ul­ko­na. Heil­lä on pal­jon ener­gi­aa, ja he juok­sen­te­le­vat kii­pei­ly­te­li­net­tä pit­kin leik­kies­sään hip­paa. Jo­kai­sen lap­sen kas­voil­la on hymy. It­se is­tun si­säl­lä tais­tel­len ruot­sin teh­tä­vien kans­sa odot­ta­en kou­lun lop­pu­mis­ta.

Je­mi­na Le­pis­tö

On kau­nis ke­säil­ta, ja kä­ve­len Kih­ni­ön hiek­ka­tie­tä pit­kin. Au­rin­ko pais­taa orans­si­na vil­ja­pel­loil­le, ja se saa vil­ja­pel­lon näyt­tä­mään en­tis­tä upe­am­mal­ta. Näen las­ke­van au­rin­gon­pilk­keen koi­vu­jen se­as­ta, ja se pais­taa mi­nua suo­raan sil­miin. Ihai­len tätä nä­ky­mää ja jat­kan mat­kaa jät­tä­en tä­män kai­ken kau­neu­den taak­se­ni.

Je­mi­na Le­pis­tö

Tule Kih­ni­öl­le viet­tä­mään lo­ma­si, ei ta­kas ko­tiin edes kai­pai­si.

Jos et­sit jo­tain mu­ka­vaa paik­kaa, jo­hon voit tul­la ke­säl­lä per­hee­si kans­sa viet­tä­mään ai­kaa vuok­ra­mö­kil­le tai muu­ten vain, niin Kih­niö on oi­kea paik­ka sil­le. Kih­niö on rau­hai­sa ja mu­ka­van pie­ni paik­ka. Ky­län­rait­ti on yk­si pie­ni suo­ra, jon­ka var­rel­ta löy­dät kai­ken tar­vit­ta­van.

Oli­via She­meik­ka

Tääl­lä kor­ves­sa on ti­laa. On­han Kih­niö ihan kel­po paik­ka asua. Ei sitä pal­joo enem­pää oi­kee tar­vit­se, pait­si eh­kä yk­si­tyi­syyt­tä. Uu­ti­set siis le­vi­ää, mut­ta ei se var­maan huo­no jut­tu täy­sin ole. Kai­ken kaik­ki­aan ihan kiva kylä, jos­sa ih­mi­set on usein ai­dom­pia kuin mo­nis­sa muis­sa pai­kois­sa.

Sini Luo­ma­lah­ti

Yön sii­vet kaar­tu­vat met­sän yl­le tum­mi­na ja hi­tai­na kuin pos­kil­la juok­se­vat kyy­ne­leet. Pui­den leh­det ovat ke­väi­ses­sä ku­kois­tuk­ses­saan, tois­tai­sek­si vie­lä he­le­än vih­rei­nä yön saa­pu­es­sa­kin.

Tääl­lä hil­jai­suus on hil­jais­ta. Ei kau­pun­kien teen­näis­tä, vää­räk­si vään­net­tyä ver­si­o­ta hil­jai­suu­des­ta, jo­hon yl­tää kui­ten­kin hie­noi­nen ään­ten ker­ros­tu­ma, joka koos­tuu ti­kit­tä­vis­tä kel­lois­ta, pu­he­lin­ten vä­ri­näs­tä ja ka­hi­se­vis­ta pei­tois­ta.

Tääl­lä hil­jai­suus ei ole sel­lais­ten ään­ten sä­vyt­tä­mä.

Mil­la Si­ro­la

Tui­jo­tin rau­hal­li­se­na au­ton sa­tei­ses­ta ik­ku­nas­ta ulos – vaik­kei­vat mai­se­mat ol­leet­kaan ko­vin kiin­nos­ta­via – vie­lä tal­ven jäl­jil­tä koh­mees­sa ole­vaa pel­toa ja tuu­les­sa hei­lu­via pui­ta. Katu oli hil­jai­nen niin kuin ai­na, muu­ta­ma mo­po­au­to ajoi vas­taan ja rä­päyt­ti va­lo­jaan ter­veh­ti­äk­seen, kaik­ki­han tääl­lä tun­si­vat toi­sen­sa.

Ada Pyy­lö­nie­mi ja Mil­la Si­ro­la