Par­ka­non seu­dul­la, jos pi­täi­si va­li­ta par­hain ai­ka vuo­des­ta esi­tel­lä paik­ka­kun­taa, se oli­si eh­dot­to­mas­ti ke­vä­tai­ka äi­tien­päi­vän jäl­keen. Pien­ta­reet pu­keu­tu­vat val­koi­siin kuk­kiin. Vai­vaa ei ole tar­vin­nut näh­dä. Saam­me tuon kau­neu­den ihan il­mai­sek­si Luo­jan lah­ja­na. Kai­kil­la on sa­ma­nai­nen oi­keus naut­tia! Joku voi kä­vel­lä ohi huo­maa­mat­ta mut­ta ai­na­kin mi­nul­le se on yhä joka ke­vät ih­me.

Moni it­ses­tään sel­vyys on muu­ta­man kuu­kau­den ai­ka­na muut­tu­nut. Se on lait­ta­nut to­tut­tu­ja ta­po­ja uu­sik­si. Pal­jon on tar­vit­tu so­peu­tu­mis­ta ja kär­si­väl­li­syyt­tä. Eten­kin hen­ki­nen kes­tä­vyys on ko­e­tuk­sel­la. Nyt ti­lan­ne on väl­je­ne­mäs­sä ra­joi­tus­ten osal­ta, sil­ti on mon­ta ky­sy­mys­tä, mi­ten käy­tän­nös­sä. Yh­teis­tä tah­toa tar­vi­taan yhä!

Vai­kei­den ai­ko­jen yli on sel­vit­ty. Kaa­tu­nei­den muis­to­päi­vä en­si sun­nun­tai­na muis­tut­taa yh­des­tä sel­lai­ses­ta ajas­ta. Va­pau­des­ta mak­set­tiin kova hin­ta. Uut­ta piti ra­ken­taa sekä ul­koi­ses­ti et­tä si­säi­ses­ti. Niin nyt­kin vaik­ka ti­lan­ne ja maa­il­man ai­ka on toi­nen. Us­koa ja toi­voa tar­vi­taan edel­leen!

Sun­nun­tain teks­tit pu­hu­vat meil­le yh­des­tä us­kon, toi­von ja rak­kau­den vä­li­nees­tä: ru­kouk­ses­ta. Var­mas­ti mo­nia huo­kauk­sia on nous­sut ai­na­kin lä­him­pien ih­mis­ten puo­les­ta nyt kun ei ole voi­nut fyy­si­ses­ti näh­dä ja ta­va­ta. Avut­to­muus tun­te­mat­to­man edes­sä lait­taa ru­koi­le­maan. Jee­sus on an­ta­nut meil­le oi­val­li­set eväät Isä mei­dän ru­kouk­ses­sa.

Isä mei­dän -ru­kous on ai­van eri­tyi­sel­lä ta­val­la kris­tit­ty­jen pe­rus­ru­kous. Se ker­too jo­tain oleel­lis­ta sii­tä us­kos­ta, jota Jee­sus opet­ti. Hän aloit­ti uu­den ai­ka­kau­den. Kaik­ki kie­let kel­paa­vat Ju­ma­lan Sa­nan vä­li­neek­si. Hän kut­sui Ju­ma­laa ni­mel­tä Ab­ba, joka tar­koit­taa Isää ja Isääm­me. Tämä il­mai­si sekä hen­ki­lö­koh­tais­ta suh­det­ta et­tä kor­ke­am­pi­ar­voi­sel­le osoi­tet­ta­vaa kun­ni­oi­tus­ta. Jee­sus opet­ti ope­tus­lap­si­aan ru­koi­le­maan Ju­ma­laa, joka on lä­hel­lä ja kui­ten­kin kau­ka­na. Hän on Isäm­me mut­ta sa­maan ai­kaan tai­vaas­sa.

Ru­kous on kris­ti­tyn teh­tä­vä. Se on jo­ta­kin ope­tet­tua, mut­ta en­nen kaik­kea se on luot­ta­muk­sen il­maus. Ru­kous on Ju­ma­lan eteen käy­mis­tä. Sik­si ru­kous al­kaa ku­val­la isäs­tä, joka kut­suu sa­man tien esiin toi­sen ku­van, ku­van lap­ses­ta. Kris­til­li­nen ru­kous on val­miut­ta ot­taa vas­taan. Se ei oi­ke­as­taan ole teko vaan ole­mi­sen tapa. Me ru­koi­lem­me tai­vaal­lis­ta Isää, jon­ka tun­nem­me hä­nen Poi­kan­sa kaut­ta.

Hen­ki­lö­koh­tai­nen taso saa sy­vem­män mer­ki­tyk­sen yh­tei­söl­li­syy­des­sä. Jee­sus opet­taa, et­tei ru­koi­li­ja aja vain omaa asi­aan­sa vaan ru­koi­lee tois­ten puo­les­ta. Ru­kouk­ses­sa ei sa­no­ta mi­nun Isä­ni, lei­pä­ni vaan mei­dän. Ru­kous on yh­teis­tä, sil­lä elä­mä on yh­teis­tä!

Ru­koi­le ja tee työ­tä! Sii­nä ke­ho­tus, joka toi­mii täs­sä­kin ajas­sa. Kii­tol­li­se­na saan kat­sel­la val­ko­vuok­ko­ja ja ke­vään kas­vun voi­maa. Se siu­nat­koon mi­nua ja si­nua uu­sis­sa aluis­sa, joi­ta myös vai­kei­siin ai­koi­hin kät­key­tyy!

Ma­ri­an­ne Ky­rön­vii­ta

kap­pa­lai­nen

Par­ka­non seu­ra­kun­ta