Lars Sten­bäc­kin sa­noit­ta­ma vir­si 288, Sil­mäi­si eteen Jee­sus, on suo­ma­lai­sen hen­gel­li­sen ru­nou­den klas­sik­ko. Se oli alun pe­rin osa ru­no­sar­jaa Soin­tu­ja ja il­mes­tyi pie­tis­ti­ses­sä viik­ko­leh­des­sä Evan­ge­liskt Vec­kob­lad 23.9.1839.

Pal­jon pi­tää siis men­nä ajas­sa taak­se­päin, en­nen­kuin ol­laan tä­män rii­pai­se­van her­kän ru­non syn­ty­het­kel­lä. Vir­ren sa­no­jen ää­rel­lä on it­ses­tään sel­vää, et­tei ku­kaan pys­ty sen kal­tais­ta ul­ko­koh­tai­ses­ti kir­joit­ta­maan. Ru­noi­li­jal­la on täy­ty­nyt ol­la syvä us­kon­nol­li­nen va­kau­mus ja tun­to syn­ti­syy­des­tä py­hän Ju­ma­lan edes­sä. Mut­ta sa­mal­la hän on tien­nyt, mi­hin tur­vau­tua: Jee­suk­sen hel­liin sil­miin.

Näin ru­no­kie­lel­lä tu­lem­me us­kom­me yti­meen. Kat­se­kon­tak­ti sää­te­lee voi­mak­kaas­ti koh­taa­mi­si­am­me. Vält­te­le­vä kat­se ker­too joko ha­lus­ta pei­tel­lä asi­oi­ta tai vä­li­pi­tä­mät­tö­myy­des­tä tois­ta ih­mis­tä koh­taan. Ru­noi­li­ja as­tuu Jee­suk­sen sil­mien eteen roh­ke­a­na: ”Sil­mäi­si eteen, Jee­sus, tuon sy­dä­me­ni syyl­li­sen ja pal­jas­tan sen kur­juu­den”.

Tätä asen­net­ta on seu­ra­kun­nas­sa ai­na ju­lis­tet­ta­va. Muu­ten em­me ym­mär­rä, mitä en­si sun­nun­tain ai­he, ”It­sen­sä tut­ki­mi­nen”, kris­til­li­sen us­kon kan­nal­ta tar­koit­taa. Saam­me ai­na ja kai­kis­sa ti­lan­teis­sa avun hen­gel­li­seen hä­tääm­me Jee­suk­sen sil­mien edes­sä.

Ru­noi­li­jan luot­ta­mus Jee­suk­sen apuun on vah­va. Vaik­ka hä­net hy­lät­täi­siin ja tuo­mit­tai­siin, niin Va­pah­ta­jan hel­lät sil­mät riit­tä­vät. Niis­sä on läs­nä ar­mo ja rak­kaus.

Vir­si 288 ki­teyt­tää pe­rin­tei­sen suo­ma­lai­sen kris­til­li­syy­den. Kaik­ki kir­kon pii­ris­sä toi­mi­vat he­rä­tys­liik­keet ovat pai­no­tu­se­rois­taan huo­li­mat­ta pie­tis­min pe­ril­li­siä. On ha­lut­tu ko­ros­taa hen­ki­lö­koh­tais­ta us­koa ja kään­ty­mis­tä Jee­suk­sen puo­leen.

Täl­lais­ta sy­dä­men us­koa on mah­do­ton mi­ta­ta tai ar­vi­oi­da. Ky­se­ly­tut­ki­muk­set ja me­di­a­to­del­li­suus ei­vät sii­tä pys­ty ker­to­maan, sil­lä niin sy­väs­ti hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta asi­as­ta on kyse. Tämä on sitä us­koa, jos­ta pu­hu­taan enin­tään kah­den kris­ti­tyn kes­ken. Ih­mi­sel­le, jo­hon voi luot­taa. Ih­mi­sel­le, joka kat­soo sil­miin ja ym­mär­tää. Tu­ke­kaam­me toi­si­am­me us­kon tiel­lä, niin ra­ken­nam­me ku­kin pai­kal­lam­me ko­ti­seu­ra­kun­taa, Jee­suk­sen hel­lään kat­see­seen tur­vau­tu­en.

Juk­ka Tas­ki­nen

Kih­ni­ön seu­ra­kun­ta