Jou­lu­e­van­ke­liu­mis­sa (Luuk. 2:1–14) ker­ro­taan en­sim­mäi­ses­tä jou­lus­ta, Jee­suk­sen syn­ty­mä­juh­las­ta, maan pääl­lä. Sii­nä juh­las­sa oli mu­ka­na tai­vaan ja maan asuk­kai­ta. En­ke­lit edus­ti­vat tai­vas­ta ja pai­me­net ih­mis­kun­taa. Jee­suk­sen syn­ty­mä­het­kel­lä pai­me­net sai­vat näh­dä suu­ren kirk­kau­den. En­ke­li pu­hui heil­le ja Her­ran kirk­kaus ym­pä­röi hei­dät. Hei­dän koh­taa­man­sa kirk­kaus oli suu­rem­paa kuin kaik­kien liek­kien ja va­lo­jen kirk­kaus. Se oli Her­ran kirk­kaut­ta, kirk­kaut­ta, joka val­lit­see tai­vaas­sa.

En­ke­lit il­moit­ti­vat pai­me­nil­le: te löy­dät­te lap­sen, joka on ka­pa­loi­tu­na sei­mes­sä. Pai­me­net us­koi­vat mitä heil­le sa­not­tiin ja ha­lu­si­vat näh­dä Jee­sus-lap­sen. He me­ni­vät paik­kaan, joka oli heil­le il­moi­tet­tu ja löy­si­vät hä­net. Pai­me­net ker­toi­vat täs­tä ih­mees­tä eteen­päin ja kaik­ki, jot­ka kuu­li­vat asi­an, ih­met­te­li­vät.

Me kuu­lem­me vuo­des­ta toi­seen jo­kai­se­na jou­lu­na lu­et­ta­van jou­lu­e­van­ke­liu­min ja saam­me sa­mal­la ta­voin ih­me­tel­lä ta­pah­tu­nut­ta. Jou­lun ih­me tu­lee kes­kel­le pi­meyt­tä, kes­kel­le pi­mein­tä vuo­de­nai­kaa, kes­kel­le elä­määm­me ja sen haas­tei­ta.

Jee­suk­ses­sa on toi­vom­me. Täy­del­li­seen pi­mey­teen syt­tyi en­sin pie­ni liek­ki, toi­von ki­pi­nä. Kir­kois­sa olem­me sy­tyt­tä­neet kynt­ti­län li­sää jo­kai­se­na ad­vent­ti­na.

Kynt­ti­län liek­ki on toi­von liek­ki, se vie vies­tim­me Ju­ma­lal­le, se vi­rit­tää mei­dät toi­voon ja odo­tuk­seen. Sitä mu­kaa kun jou­lu lä­hes­tyy, va­lo­jen mää­rä li­sään­tyy, valo voit­taa pi­mey­den.

Ad­ven­tin teks­teis­sä ker­ro­taan sii­tä, kun Jee­sus rat­sas­ti aa­sil­la Je­ru­sa­le­miin. Jee­sus oli kau­an odo­tet­tu ja kai­vat­tu ku­nin­gas. Hän ei tul­lut vain sil­loin ja vain niis­tä kau­pun­gin por­teis­ta. Hän tu­lee myös tän­ne ja mei­dän luok­sem­me. Hän on mei­dän­kin ku­nin­kaam­me. Ad­ven­tin vir­res­sä lau­le­taan ava­ja port­tis ove­si. Port­ti, jon­ka me voim­me ava­ta Jee­suk­sel­le, on sy­dä­mem­me port­ti, port­ti si­sim­pääm­me.

Me em­me voi näh­dä Jee­sus­ta sa­mal­la ta­voin kuin pai­me­net nä­ki­vät hä­net pie­ne­nä vau­va­na tai ku­ten hä­net näh­tiin hä­nen elä­es­sään tääl­lä maan pääl­lä. Täl­lä het­kel­lä hän tu­lee luok­sem­me nä­ky­mät­tö­mäs­sä muo­dos­sa, sa­nas­sa ja sak­ra­men­teis­sa. Vaik­ka em­me näe Jee­sus­ta, voim­me ko­kea ja tun­tea hä­nen vai­ku­tuk­sen­sa. Hän kos­ket­taa sie­lu­am­me ta­val­la, jota mi­kään tai ku­kaan muu ei voi teh­dä.

Kun Jee­sus lap­si syn­tyi, syt­tyi toi­vo maa­il­man pi­me­äl­le tai­vaal­le. Hä­nes­sä me saam­me sen mitä kai­paam­me; ar­mon ja va­pah­duk­sen.

Aut­ta­koon tämä jou­lu­nai­ka mei­tä jo­kais­ta löy­tä­mään jou­lun ih­meen ja sen kaut­ta jou­lun iloa, va­loa ja kirk­kaut­ta.

Mar­ja Tuo­mi

seu­ra­kun­ta­pas­to­ri

Kih­ni­ön ev.lut. seu­ra­kun­ta