Ate­ri­ayh­teys näh­dään Raa­ma­tus­sa eri­tyi­se­nä ys­tä­vyy­den osoi­tuk­se­na. Sik­si Jee­suk­sen toi­min­ta he­rät­ti ar­vos­te­lua. Tuo mies hy­väk­syy syn­ti­set seu­raan­sa ja syö hei­dän kans­saan (Luuk. 15:2).

Tä­män ta­kia Jee­sus jou­tui puo­lus­tau­tu­maan. Hän sa­noi: Jos jol­la­kin teis­tä on sata lam­mas­ta ja yk­si niis­tä ka­to­aa au­ti­o­maa­han, niin tot­ta kai hän jät­tää ne yh­dek­sän­kym­men­täyh­dek­sän, läh­tee sen ka­don­neen pe­rään ja et­sii, kun­nes löy­tää sen (Luuk. 15:4).

Ate­ri­oi­mi­ses­sa syn­tis­ten kans­sa ei siis ol­lut­kaan ky­sy­mys syn­nin hy­väk­sy­mi­ses­tä, vaan ka­don­nei­den et­si­mi­ses­tä ja Ju­ma­lan rak­kau­den osoit­ta­mi­ses­ta.

Heti syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen en­sim­mäi­set ih­mi­set pyr­ki­vät pii­lou­tu­maan. Ju­ma­la ky­syi: Mis­sä sinä olet (1 Moos. 3:9). Ja myö­hem­mäs­sä vai­hees­sa Ju­ma­la sa­noi: Päi­väs­tä päi­vään minä ojen­sin kä­te­ni tätä vas­ta­ha­kois­ta kan­saa koh­den, kan­saa, joka kul­kee vää­rää tie­tä oman mie­len­sä mu­kaan (Jes. 65:2).

Tämä muis­tut­taa, et­tä ei­vät kaik­ki kul­ku­suun­nat elä­mäs­sä ole oi­kei­ta ei­kä il­man muu­ta ol­la mat­kal­la tai­vaa­seen. Jos mää­rää­vä­nä ovat vain omat aja­tuk­set, niin sil­loin ko­vin hel­pos­ti unoh­tuu iä­i­syys. Ih­mis­mie­li luon­nos­taan kiin­nit­tyy tä­hän ajal­li­seen.

Ian­kaik­ki­seen elä­mään vie­vä tie löy­tyy vain Jee­suk­sen luo­ta ja hä­nen seu­ras­taan. Niin­pä Jee­sus et­sii ka­dok­siin jou­tu­nei­ta ja vää­rään suun­taan kul­ke­via. Sil­loin voim­me näh­dä uu­des­sa va­los­sa sa­nan: Tuo mies hy­väk­syy syn­ti­set seu­raan­sa ja syö hei­dän kans­saan.

Fa­ri­seuk­set ja lai­no­pet­ta­jat sa­noi­vat sen moit­tien, mut­ta meil­le se saa ol­la loh­dul­li­nen sana. Sil­lä Jee­sus tah­too koo­ta luok­seen kau­ak­si­kin ek­sy­neet. Hä­nen et­si­vä työn­sä jat­kuu yhä. Sa­nas­saan Jee­sus pu­hut­te­lee mei­tä ja tu­lee luok­sem­me eh­tool­lis­pöy­däs­sä. Hän lah­joit­taa an­teek­si­an­ta­muk­sen, jon­ka on jo­kais­ta var­ten ris­tin­työl­lään val­mis­ta­nut. Edel­leen siis Jee­sus ate­ri­oi syn­tis­ten kans­sa, voi­dak­seen hei­dät ar­mah­taa.

Jee­suk­sen sa­nois­sa ja toi­min­nas­sa nä­kyy jo­kai­sen ih­mi­sen suu­ri ar­vo. Yk­si­kin on niin tär­keä, et­tä hä­nen löy­tä­mi­sek­seen kan­nat­taa näh­dä vai­vaa. Tätä ar­voa ei mi­ta­ta sen pe­rus­teel­la, mitä elä­mäs­sä on saa­nut ai­kaan tai mil­lai­seen ase­maan yh­teis­kun­nas­sa ko­hon­nut. Ih­mi­nen on ar­vo­kas Ju­ma­lan ku­vak­si luo­tu­na ja Kris­tuk­sen lu­nas­ta­ma­na. Juu­ri sik­si ta­pah­tuu niin suu­ri on­net­to­muus, jos lu­nas­tet­tu­ja ih­mi­siä jou­tuu huk­kaan.

Ja toi­saal­ta: mi­ten suu­ri on­kaan ilo, jos tääl­lä ar­mo­na­jas­sa Jee­sus löy­tää syn­ti­siä ja saa kor­ja­ta hei­dät tal­teen. Sil­loin tai­vaas­sa vie­te­tään ilo­juh­laa. Yh­des­tä syn­ti­ses­tä, joka kään­tyy, iloi­taan siel­lä enem­män kuin yh­dek­säs­tä­kym­me­nes­täyh­dek­säs­tä hurs­kaas­ta, jot­ka ei­vät ole pa­ran­nuk­sen tar­pees­sa (Luuk. 15:7).

Mau­ri Pih­la­ja­maa

Kih­ni­ön ev.lut. seu­ra­kun­ta