Maa­il­ma muut­tuu nyt no­pe­am­min kuin kos­kaan. Te­ko­ä­lyn kiih­ty­vä kyky suo­rit­taa ana­lyyt­ti­siä ja ru­tii­ni­no­mai­sia älyl­li­siä teh­tä­viä ei pois­ta ih­mis­työn tar­vet­ta, mut­ta muut­taa sen ar­von ja ky­syn­nän täy­sin, suo­rit­ta­vas­ta tie­to­työs­tä koh­ti mo­niu­lot­teis­ta osaa­mis­ta.

Enää ei rii­tä, et­tä osaa teh­dä yh­den asi­an hy­vin. Te­ko­ä­ly hoi­taa yhä use­am­min ru­tii­ni­no­mai­sen "puur­ta­mi­sen", oli­pa kyse koo­din kir­joit­ta­mi­ses­ta, ra­port­tien laa­ti­mi­ses­ta, työ­vuo­ro­lis­tois­ta, kir­jan­pi­dos­ta tai da­tan ana­ly­soin­nis­ta.

Ih­mi­sen työn ar­vo syn­tyy ky­vys­tä oh­ja­ta tätä pro­ses­sia ja yh­dis­tää sii­hen in­hi­mil­li­siä vah­vuuk­sia. Ar­vok­kaim­mik­si tai­doik­si nou­se­vat so­si­aa­li­nen ja emo­ti­o­naa­li­nen älyk­kyys, luo­va on­gel­man­rat­kai­su, kriit­ti­nen ajat­te­lu, eet­ti­nen har­kin­ta­ky­ky ja en­nen kaik­kea kyky jat­ku­vaan op­pi­mi­seen ja so­peu­tu­mi­seen.

Mitä tämä tar­koit­taa kou­lu­tus­jär­jes­tel­mäl­le 10 vuo­den ajan­jak­sol­la? Se tar­koit­taa, et­tä van­ha mal­li, jos­sa nuo­ri va­lit­see ka­pe­an ”am­mat­ti­put­ken" 16-vuo­ti­aa­na ja py­syy sii­nä elä­kei­kään as­ti, on aut­ta­mat­to­mas­ti van­hen­tu­nut.

Kou­lu ei voi ol­la teh­das, joka tuot­taa osaa­jia yh­teen en­nal­ta mää­rät­tyyn teh­tä­vään. Sen on ol­ta­va kas­vi­huo­ne, joka kas­vat­taa so­peu­tu­mis­ky­kyi­siä, laa­ja-alai­ses­ti si­vis­ty­nei­tä ja in­hi­mil­li­ses­ti vah­vo­ja nuo­ria.

Kou­lu­tuk­sen on tar­jot­ta­va:

1) Laa­ja-alai­suut­ta: Mah­dol­li­suu­den tu­tus­tua mo­ni­puo­li­ses­ti eri tie­teen- ja tai­tee­na­loi­hin, jot­ta nuo­ri voi löy­tää omat vah­vuu­ten­sa ja in­to­hi­mon­sa.

2) Jous­ta­vuut­ta: Mah­dol­li­suu­den ko­keil­la ja myös ereh­tyä il­man, et­tä se sul­kee ovia tu­le­vai­suu­des­sa.

3) Tu­le­vai­suu­den tai­to­ja: Sys­te­maat­tis­ta ope­tus­ta yh­teis­työ­tai­dois­sa, kriit­ti­ses­sä ajat­te­lus­sa, luo­vuu­des­sa ja te­ko­ä­ly­lu­ku­tai­dos­sa – ei eril­li­si­nä kurs­sei­na, vaan in­teg­roi­tu­na kaik­keen ope­tuk­seen.

 Meil­lä on Kih­ni­ös­sä yh­te­näis­kou­lu ja Par­ka­nos­sa li­säk­si myös lu­kio. Kum­man­kin kun­nan haas­tee­na ovat pie­ne­ne­vät ikä­luo­kat. Ajat­te­lu, jos­sa pi­de­tään kyn­sin ham­pain kiin­ni omis­ta pie­nis­tä yk­si­köis­tä, on nuo­ril­le va­hin­gol­li­nen.

Pie­ni ylä­kou­lu ei pys­ty tar­jo­a­maan sitä mah­dol­li­suuk­sien kir­joa, mitä te­ko­ä­lyn käyt­tö työ­ka­lu­na edel­lyt­tää. Opet­ta­jien­kin uu­den op­pi­mi­nen kär­sii, ja nuor­ten so­si­aa­li­set pii­rit jää­vät ka­peik­si.

Ky­sy­mys Kih­ni­ön ylä­kou­lun ase­mas­ta on akuut­ti. Jos  ja kun ha­lu­am­me nuor­ten pa­ras­ta,  rat­kai­su on siir­ty­mä koh­ti Par­ka­noon kes­ki­tet­tyä, mut­ta di­gi­taa­li­ses­ti ha­jau­tet­tua alu­eel­lis­ta osaa­mis­kes­kus­ta. Siis Kih­ni­ön ja Par­ka­non ylä­kou­lu­lai­set sekä lu­ki­o­lai­set pi­tää koo­ta yh­teen riit­tä­vän suu­reen ja elin­voi­mai­seen kam­puk­seen Par­ka­noon, joka puo­les­taan ver­kos­toi­tuu mui­den ku­ten Ikaa­lis­ten kans­sa.

Vain riit­tä­vän suu­ri yk­sik­kö voi taa­ta laa­duk­kaan ja mo­ni­puo­li­sen ope­tuk­sen, laa­jan kurs­si­tar­jon­nan ja mo­der­nit op­pi­mi­sym­pä­ris­töt. Se on ai­noa tapa var­mis­taa, et­tä mei­dän nuo­ril­lam­me on tasa-ar­voi­set mah­dol­li­suu­det kil­pail­la jat­ko-opis­ke­lu­pai­kois­ta ja tu­le­vai­suu­den työ­pai­kois­ta.

Lä­hi­pal­ve­lu on tär­keä ja tun­ne­si­de omaan kou­luun vah­va, mut­ta mikä on op­pi­laan to­del­li­nen etu edes 10 vuo­den täh­täi­mel­lä pu­hu­mat­ta­kaan pi­tem­mäs­tä? Ly­hyt kou­lu­mat­ka pie­neen kou­luun, jon­ka tar­jon­ta on sup­pea, vai hie­man pi­dem­pi mat­ka kou­luun, joka avaa ovet mah­dol­li­suuk­sien maa­il­maan?

Kyse ei ole Par­ka­non voi­tos­ta tai Kih­ni­ön tap­pi­os­ta, vaan koko seu­dun yh­tei­ses­tä in­ves­toin­nis­ta tär­keim­pään pää­o­maam­me – nuo­riim­me.  Juu­ri nyt pi­tää ra­ken­taa kou­lu­tus­mal­li, joka val­mis­taa nuo­rem­me roh­ke­as­ti ja osaa­vas­ti te­ko­ä­lyn oh­jaa­jik­si.

Van­ha ajat­te­lu ei rii­tä.

Jaak­ko Ry­ti­lä
Par­ka­no-Kih­niö