Psal­mi 113 al­kaa sa­noil­la: Hal­le­lu­ja! Ylis­tä­kää Her­ran ni­meä, ylis­tä­kää, te Her­ran pal­ve­li­jat! Siu­nat­tu ol­koon Her­ran nimi nyt ja ai­na! Idän ää­ril­tä kau­kai­seen län­teen saak­ka kai­ku­koon Her­ran ni­men ylis­tys!

Tu­le­va­na sun­nun­tai­na vie­te­tään kirk­ko­vuo­des­sa Ma­ri­an il­mes­tys­päi­vää. Tuo­na py­hä­nä muis­tel­laan sitä, kuin­ka en­ke­li Gab­riel il­mes­tyi Ma­ri­al­le il­moit­ta­maan Jee­suk­sen syn­ty­mäs­tä. Se on­kin erään­lai­nen eri­tyi­nen jou­lus­ta muis­tut­ta­va pyhä kes­kel­lä ke­vään he­rää­mis­tä.

Ma­ria on yk­si niis­tä ih­mi­sis­tä, jot­ka an­ta­vat meil­le esi­mer­kin iloi­ten ja tie­toi­ses­ti suos­tua Ju­ma­lan tah­toon elä­mäs­säm­me. Ma­ria lu­pa­si ol­la Her­ran pal­ve­li­ja­tar, ku­ten tuo psal­mi­teks­ti­kin ke­hot­taa mei­tä ylis­tä­mään ja pal­ve­le­maan Her­raa.

Kuin­ka usein me ih­mi­set unoh­dam­me­kaan ylis­tä­mi­sen ja kii­tok­sen tär­key­den. On pal­jon hel­pom­paa pyy­tää Ju­ma­lal­ta jo­tain kuin kiit­tää Hän­tä sii­tä, mitä Hän on hy­väk­sem­me teh­nyt. On pal­jon hel­pom­paa lu­e­tel­la mur­hei­ta ja vas­toin­käy­mi­siä, ka­pi­noi­da­kin, kuin ylis­tää Ju­ma­laa kai­kes­ta elä­män var­rel­la ko­e­tus­ta. Ja kui­ten­kin mei­dän tu­li­si Hän­tä lak­kaa­mat­ta ylis­tää.

Tut­tu­a­kin tu­tum­mas­sa vir­res­sä 341 kii­te­tään jo­kai­ses­sa nel­jäs­sä sä­keis­tös­sä hie­man eri sa­na­kään­tein sekä ih­mi­se­lä­män ilois­ta et­tä myös sen var­jo­puo­lis­ta. Se on vir­si, joka sy­käh­dyt­tää ai­na sitä lau­la­es­sa­ni. Olen­kin usein sa­no­nut, et­tä tuon vir­ren lau­let­tu­aan on tul­lut kiit­tä­neek­si kai­kes­ta.

Kii­tos sul­le jo­kai­ses­ta elä­mä­ni het­kes­tä. Kii­tos päi­vän pais­te­hes­ta niin kuin pi­mey­des­tä. Kii­tos sul­le tais­te­luis­ta, ris­tis­tä­kin, Ju­ma­lain. Kii­tos, et­tä ai­na muis­tat, au­tat mua tus­kis­sain. (vir­si 341; 3).

Ju­ma­la ei hyl­kää mei­tä kos­kaan. Hän on an­ta­nut ai­no­an poi­kan­sa, Jee­suk­sen Kris­tuk­sen, ys­tä­väk­sem­me, puo­lus­ta­jak­sem­me ja rin­nal­la kul­ki­jak­sem­me. Hä­dän ja yk­si­näi­syy­den­kin het­kel­lä rin­nal­lam­me on ai­na yk­si, joka kan­taa ja aut­taa. Yh­tä var­mas­ti kuin elä­määm­me mah­tuu ilo­ja, sii­hen kuu­luu jo­kai­sel­la myös mur­het­ta. Loh­dul­lis­ta on se, et­tä vai­keim­pi­na het­ki­nä it­se Ju­ma­la kan­taa mei­tä käm­me­nel­lään. Hän ei kos­kaan kään­nä sel­kään­sä sil­le, joka Hän­tä avuk­seen huu­taa.

Le­vol­lis­ta, siu­nat­tua ja kii­tok­sen täy­teis­tä ke­vään odo­tus­ta toi­vot­ta­en

Taru Myl­ly­mä­ki

Par­ka­non seu­ra­kun­ta