Luu­len, et­tä suu­rin osa meis­tä lau­laa. Moni nuo­ri lau­laa mu­ka­na mu­siik­kia kuun­nel­les­saan. Jois­ta­kin mie­his­tä sa­no­taan, et­tä he ovat kyl­py­huo­ne­te­no­re­ja. Suih­kus­sa lau­la­mi­nen on mu­ka­vaa, kun ko­vat kaa­ke­li­sei­nät kai­ut­ta­vat lau­lua. Mo­nien ra­vin­to­lail­toi­hin kuu­luu ka­ra­o­ke-lau­lu. Useim­mat myös hy­räi­le­vät jo­ta­kin lau­lua ru­tii­ni­töi­tä teh­des­sään.

On tut­kit­tu to­si­a­sia, et­tä yh­des­sä lau­la­mi­sel­la on mo­nia myön­tei­siä vai­ku­tuk­sia. Kuo­ro­lai­sis­ta tu­lee vuo­sien myö­tä vä­hän kuin sa­maa per­het­tä. Lau­lu hoi­taa niin ilo­ja kuin su­ru­ja­kin.

Mi­nul­le on vuo­sien mit­taan tul­lut tapa käy­dä sun­nun­tai­sin kir­kos­sa. Ai­ka­naan se oli osa työ­tä, mut­ta nyt elä­ke­läi­se­nä useim­mi­ten olen yh­te­nä seu­ra­kun­ta­lai­se­na pen­kis­sä. Sitä myös tänä ai­ka­na kai­paan. Vaik­ka te­le­vi­si­os­ta ja ra­di­os­ta tu­lee ju­ma­lan­pal­ve­lus ja nyt myös ne­tin kaut­ta voi osal­lis­tua min­kä ta­han­sa seu­ra­kun­nan ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen, niin ei­vät ne mi­nul­le kirk­koon pää­se­mis­tä kor­vaa. Sitä odo­tan ko­vas­ti, kun taas pa­laa ai­ka, jol­loin seu­ra­kun­ta ko­koon­tuu sun­nun­tai­sin kirk­koon.

Mi­nul­le kirk­koon tu­le­mi­ses­sa yk­si tär­keä asia tii­vis­tyy sa­naan yh­des­sä. Jo­kai­nen meis­tä tu­lee kirk­koon omal­ta suun­nal­taan ja omi­ne asi­oi­neen. Tus­kin kos­kaan on kah­ta sun­nun­tai­ta, jol­loin läs­nä oli­si­vat ai­van sa­mat ih­mi­set. Joka ker­ta seu­ra­kun­ta on eri­lai­nen.

Ai­na on mu­ka­na nii­tä, jot­ka käy­vät kir­kos­sa sään­nöl­li­ses­ti. Mut­ta useim­mi­ten on mu­ka­na myös nii­tä, jot­ka käy­vät har­voin. Eh­kä­pä lä­hei­sen kuo­le­ma ja kir­kos­sa muis­to­kynt­ti­län sy­tyt­tä­mi­nen ja ru­kouk­sin muis­ta­mi­nen on roh­kais­sut kirk­ko­mat­kal­le. En­kä mi­nä­kään ole sama kuin viik­ko sit­ten. Jo­ta­kin sii­nä vii­kon ai­ka­na on ai­na ta­pah­tu­nut. Jos­kus jo­ta­kin suur­ta­kin. Ja kaik­ki se tu­lee mi­nun mu­ka­na­ni myös kirk­koon.

Mut­ta eri­lai­si­na, eri läh­tö­koh­dis­ta tu­le­vi­na me olem­me yh­des­sä. Jos­kus is­tun tu­tun vie­res­sä, usein omis­sa olois­sa­ni. Mut­ta kun lau­lam­me vir­ren tai tun­nus­tam­me us­kom­me tai ru­koi­lem­me Isä mei­dän -ru­kouk­sen, teem­me sen yh­des­sä. Jo­kai­nen omal­la ää­nel­läm­me, joku eh­kä vain mie­les­sään, mut­ta kui­ten­kin yh­des­sä.

Yh­tei­nen vir­si voi ol­la su­run mur­ta­mal­le juu­ri pa­ras loh­tu ja tuki sinä päi­vä­nä. Tai us­kon­tun­nus­tus voi kan­taa sil­loin­kin, vaik­ka sen sa­no­ja en oi­kein roh­ke­ni­si­kaan ää­neen lau­sua. Tai kun ym­pä­ril­tä kuu­luu Isä mei­dän, voin tun­tea, et­tä tä­hän jouk­koon mi­nä­kin ha­lu­an kuu­lua.

Sun­nun­tain tee­ma­kin roh­kai­see mei­tä ot­si­kol­laan: Can­ta­te – lau­la­kaa. Kris­til­li­nen kirk­ko on lau­la­va kirk­ko. Jos­kus se lau­laa it­ku­vir­siä ja tuo näin sy­dä­men ki­vun Ju­ma­lan hoi­det­ta­vak­si. Toi­si­naan taas on kii­tos­vir­sien ai­ka. Jos­kus vir­si tuo myös muis­to­ja mie­leen, voi vaik­ka pa­la­ta lap­suus­ko­tiin ja kuul­la äi­din tai isän lau­la­van il­ta­vir­ren, jon­ka jäl­keen oli tur­val­lis­ta nu­kah­taa.

Mei­tä roh­kais­taan lau­la­maan Her­ral­le, joka on teh­nyt meil­le suu­ria asi­oi­ta. Tämä sun­nun­tai lau­laa pää­si­äi­sen rie­mua. Jee­sus Kris­tus on avan­nut syn­ti­sel­le – siis mi­nul­le­kin – oven tai­vaa­seen. Sii­tä saan jo nyt iloi­ta ja lau­laa kii­tos­ta.

Pek­ka Ki­vi­ran­ta

pas­to­ri

Kar­vi­an seu­ra­kun­ta