Tu­le­van sun­nun­tain pääl­le­kir­joi­tuk­se­na kirk­ko­vuo­des­sa on an­teek­si­an­to. An­teek­si­an­non seu­rauk­se­na avau­tuu meil­le kes­ki­näi­nen rak­kaus. Raa­ma­tus­sa an­teek­si­an­to on kes­kei­sim­piä ja se on Kris­tuk­sen ris­ti­kuo­le­man an­si­o­ta.

Jee­suk­sen so­vi­tus­työ on siis kris­ti­nus­kon kes­kei­sin koh­ta. Mo­net eh­kä ajat­te­le­vat, et­tä kris­ti­nus­kon kes­kei­sin tee­ma ja aja­tus on lä­him­mäi­sen rak­kaus, mut­ta sil­loin olem­me unoh­ta­neet so­vi­tus­työn rie­mun ja tar­koi­tuk­sen.

Isä mei­dän -ru­kouk­ses­sa­kin sa­no­taan, et­tä an­na meil­le an­teek­si­an­to niin kuin me­kin an­teek­si an­nam­me niil­le, jot­ka ovat mei­tä vas­taan rik­ko­neet. An­nam­me­ko me ai­na siis an­teek­si? Sen tai­ta­vat kaik­ki tie­tää, et­tä an­teek­si­an­ta­mus ei ole ih­mi­sel­le help­poa.

Mitä saam­me it­sel­lem­me, kun an­nam­me an­teek­si? Us­kon, et­tä ih­mi­sen on hel­pom­pi hy­väk­syä it­se­ään koh­taan teh­dyt vää­ryy­det, kun an­taa ne an­teek­si lä­him­mäi­sel­le. Em­me eh­kä unoh­da mei­tä vas­taan vää­rin teh­nyt­tä ih­mis­tä tai hä­nen te­ko­aan, mut­ta an­teek­si­an­non kaut­ta oma­kin olo hel­pot­tuu. Täl­lai­nen elä­män asen­ne te­kee mah­dol­li­sek­si sen, et­tä Ju­ma­lan mo­ni­nai­set lah­jat pää­se­vät vai­kut­ta­maan kai­kes­sa rik­kau­des­saan.

Em­me voi olet­taa saa­vam­me an­teek­si Ju­ma­lal­ta, jos em­me ole val­mii­ta an­ta­maan mei­tä vas­taan rik­ko­neel­le. Olem­me kui­ten­kin vai­ke­an pai­kan edes­sä: kuin­ka voim­me ki­pu­jem­me kes­kel­lä an­taa an­teek­si. Saam­me luot­taa sii­hen, et­tä an­teek­si­an­non myö­tä, Ju­ma­la hoi­taa mei­dän sy­dä­men ti­laa.

Siu­naus­ta,

Klaus Myl­ly­mä­ki

Par­ka­non seu­ra­kun­ta