Par­ka­non Sy­dän­maal­la asu­nei­den Alek­san­te­ri ja Al­vii­na Kir­ja­sen po­jat Ee­ti (s. 1906), Väi­nö (s. 1918) ja Oi­va (s. 1920) osal­lis­tui­vat kaik­ki so­taan. Hei­dän si­sa­ren­sa Au­ne (s. 1913, myö­hem­min Kal­li­o­mä­ki) oli puo­les­taan mi­nun iso­äi­ti­ni.

Kol­men vel­jek­sen so­taan jou­tu­mi­nen ei si­näl­lään ol­lut har­vi­nais­ta. Ta­pauk­sen te­kee poik­keuk­sel­li­sen kos­ket­ta­vak­si se, et­tä hei­dän kaik­kien koh­ta­lot kie­tou­tui­vat yh­teen sa­mal­la ve­ri­sel­lä tais­te­lu­tan­te­reel­la Äy­rä­pääs­sä–Vuo­sal­mel­la. Ee­ti ja Oi­va kaa­tui­vat tais­te­luis­sa, ja Väi­nö jäi so­ta­van­gik­si.

Jat­ko­so­ta al­koi ke­sä­kuun lo­pul­la 1941, kun Suo­men puo­lus­tus­voi­mat ylit­ti­vät Neu­vos­to­lii­ton vas­tai­sen ra­jan ta­voit­tee­naan val­la­ta ta­kai­sin tal­vi­so­das­sa me­ne­te­tyt alu­eet ja pa­laut­taa van­ha val­ta­kun­nan­ra­ja.

Kir­ja­sen vel­jek­set osal­lis­tui­vat so­ta­toi­miin so­dan sy­tyt­tyä. He pal­ve­li­vat ku­kin eri jouk­ko-osas­tois­sa omil­la rin­ta­ma­loh­koil­laan.

Eeti Kirjanen rin­ta­malle ensim­mäis­ten joukossa

Van­hin veli, Ee­ti Kir­ja­nen, pal­ve­li jat­ko­so­das­sa Jal­ka­vä­ki­ryk­ment­ti 27:n (JR 27) en­sim­mäi­ses­sä pa­tal­joo­nas­sa, tar­kem­min sen 2. komp­pa­ni­as­sa. Ryk­ment­tiä ko­men­si evers­ti­luut­nant­ti Lau­ri Haan­te­rä, joka oli 18. di­vi­si­oo­nan ko­men­ta­jan, evers­ti (myöh. ken­raa­li­ma­ju­ri) Aa­ro Pa­ja­rin, lä­hei­nen luot­to­mies.

Ee­tin mat­ka koh­ti rin­ta­maa al­koi 21. ke­sä­kuu­ta kel­lo 05.00 ju­nal­la Kan­ga­sa­lan ase­mal­ta. Mää­rän­pää oli en­nen Sa­von­lin­naa si­jan­nut Kal­lis­lah­den ase­ma.

Ju­na­mat­kan ai­ka­na Ee­ti kuun­te­li Suur-Sak­san val­ta­kun­nan­joh­ta­jan Adolf Hit­le­rin pu­het­ta. Pu­hees­sa il­moi­tet­tiin so­dan al­ka­neen Sak­san, sen liit­to­lais­mai­den ja Neu­vos­to­lii­ton vä­lil­lä, ja Hit­ler an­toi Suo­mel­le eri­tyis­mai­nin­nan liit­to­lai­se­na. Van­hem­piin ikä­luok­kiin kuu­lu­nut re­ser­vi­läi­nen tus­kin oli ko­vin in­nos­tu­nut Hit­le­rin hur­ma­hen­ki­sis­tä ju­lis­tuk­sis­ta. Ee­ti oli­si mie­luum­min jää­nyt ko­ti­ti­lal­leen vil­je­ly­töi­den pa­riin. Hän oli mat­kas­sa vel­vol­li­suu­den­tun­nos­ta.

Kal­lis­lah­des­ta mie­het ete­ni­vät lä­hem­mäs val­ta­kun­nan­ra­jaa aset­tu­en Imat­ran-Raut­jär­ven vä­li­sel­le alu­eel­le ja aloit­ti­vat hyök­käys­val­mis­te­lut.

Aa­mul­la 31. hei­nä­kuu­ta il­ma oli kau­nis ja läm­min. So­ti­lai­den mie­li­a­la oli in­nos­tu­nut ja toi­vei­kas. Pa­tal­joo­na aloit­ti ete­ne­mi­sen koh­ti hyök­käys­ryh­mi­tys­tä, mut­ta py­säh­tyi pian odot­ta­maan oman ty­kis­tön tu­li­val­mis­te­lua. Val­ta­kun­nan­ra­ja yli­tet­tiin Kar­ja­la-huu­to­jen ka­jah­ta­es­sa, ja Ee­ti läh­ti pa­tal­joo­nan­sa mu­ka­na hyök­käyk­seen, jon­ka ta­voit­tee­na oli Il­meen kylä.

Eeti Kirjanen kaatui jatkosodan alkumetreillä, kun sotaa oli käyty noin kaksi kuukautta.

Kirjasta Parkanon sankarivainajat 1039-1945

Kaa­tu­mi­nen Äyrä­päässä

Ee­tin tie vei elo­kuus­sa val­lat­tuun Ant­re­an pi­tä­jään. Ant­re­as­sa ta­pah­tui hu­vit­ta­va epi­so­di. Suo­ma­lais­ten jouk­ko­jen van­gik­si jou­tu­nut Puna-ar­mei­jan up­see­ri, kap­tee­ni Ka­mens­kij, moit­ti suo­ma­lais­ten aliup­see­rien ole­van ku­ri­ton­ta jouk­koa. Syy­nä tä­hän mie­li­pi­tee­seen oli se, et­tä suo­ma­lai­set aliup­see­rit oli­vat heti tar­jon­neet so­ta­van­gil­le tu­pak­kaa. Kap­tee­nin mu­kaan Puna-ar­mei­jas­sa aliup­see­ri ei tar­joi­le tu­pak­kaa up­see­ril­le.

Ant­re­an tu­pak­ka­tau­ko oli eri mai­den ja kult­tuu­rien hu­vit­ta­va yh­teen­tör­mäys. Täs­sä koh­taa Ee­ti­kin tai­si ym­mär­tää, et­tä suo­ma­lai­nen so­dan­käyn­ti ja kuri oli vä­hän eri­lais­ta maa­ta. Tääl­lä tu­pa­kan mah­ti ja ih­mis­ten tasa-ar­voi­suus me­ni­vät pro­to­kol­lan edel­le, jopa vi­hol­li­sen kans­sa.

Noin kol­me viik­koa myö­hem­min Ee­tin jouk­ko-osas­to ylit­ti Vuok­sen Ho­pe­a­sal­men koh­dal­ta ede­ten Äy­rä­pään lä­his­töl­lä si­jain­neen Mäl­kö­län tun­tu­maan. Elo­kuun 21. päi­vä­nä 1941 Ee­tin komp­pa­nia yrit­ti val­la­ta Mäl­kö­län ky­lää. Ve­nä­läi­set puo­lus­tau­tui­vat sit­ke­äs­ti ko­ne­ki­vää­reil­lä ja kra­naa­tin­heit­ti­mil­lä. Näis­sä tais­te­luis­sa Ee­ti kaa­tui.

Ee­ti osal­lis­tui tais­te­lui­hin useil­la paik­ka­kun­nil­la muun mu­as­sa Kir­vus­sa, Ant­re­as­sa, Äy­rä­pääs­sä ja Mäl­kö­läs­sä.

Väinö Kirjanen vangiksi Vuoksen rannalta

Ke­säl­lä 1944 Kar­ja­lan­kan­nak­sel­la Vuo­sal­mi–Äy­rä­pääs­sä käy­tiin rat­kai­su­tais­te­lu­ja, jois­sa rat­kais­tiin maam­me koh­ta­lo. Mu­ka­na oli myös Kir­jas­ten vel­jes­sar­jan kes­kim­mäi­nen, 26-vuo­ti­as Väi­nö, joka kuu­lui Eril­li­nen pa­tal­joo­na 25:n (ErP25) 2. komp­pa­ni­aan. Hei­nä­kuun 5. päi­vä Erp25 siir­ret­tiin Äy­rä­pään sil­lan­pää­a­se­miin evers­ti­luut­nant­ti Adolf Ehrn­root­hin pa­has­ti ku­lah­ta­neen JR7:n pa­tal­joo­nan ti­lal­le.

Vuo­sal­men ran­nas­sa Väi­nö hyp­pä­si ve­nee­seen, joka kul­jet­ti hä­net Äy­rä­pää­hän noin 300 met­riä le­ve­än Vuok­sen yli. Alue oli vi­hol­li­sen jat­ku­van tä­hys­tyk­sen ja tu­len al­la. Väi­nö toi­voi, et­tei­vät ve­teen ro­pis­seet sir­pa­leet tai luo­dit osui­si. Yli kui­ten­kin pääs­tiin, ja mie­het ryh­mit­tyi­vät käs­ket­tyyn ase­maan.

Mu­ka­na ol­lut luut­nant­ti Erk­ki Au­kio ker­too: ”Äy­rä­pääs­sä pai­ne oli kova. Ei tar­vit­tu ko­vin suur­ta älyn lah­jaa, kun voi­tiin to­de­ta, et­tä lie­mes­sä ol­laan. Joh­ta­ma­ni jouk­ko oli osin Poh­jan­maal­ta, osin Hä­mees­tä, mut­ta oli mu­ka­na sa­ta­kun­ta­lai­si­a­kin. Ne ei­vät ol­leet mi­tään pa­raa­ti­so­ti­lai­ta, mut­ta tais­te­li­joi­ta kyl­lä­kin. Hen­ki oli hyvä, toi­sin kuin on väi­tet­ty. Niin­pä vi­hol­li­nen tor­jut­tiin 5. ja 6. hei­nä­kuu­ta.”

Väi­nö sai pian to­de­ta, et­tä Äy­rä­pään har­ju oli puo­lus­ta­jan pai­na­jai­nen. Vuok­si vir­ta­si ai­van jouk­ko­jen se­län ta­ka­na, ja sen voi­mak­kaan vir­ran ja le­vey­den vuok­si joen ylit­tä­mi­nen oli erit­täin vai­ke­aa il­man sil­taa tai ve­net­tä. Ki­vää­ri­mies Kir­ja­nen ym­mär­si, et­tä tämä ti­lan­ne kat­kai­si hei­dän pe­rään­ty­mis­tien­sä käy­tän­nös­sä ko­ko­naan. Jos ve­täy­ty­mis­käs­ky tu­li­si, ta­kai­sin Vuo­sal­men puo­lel­le pää­se­mi­nen oli­si lä­hes mah­do­ton­ta.

Puna-ar­mei­ja aloit­ti 7. hei­nä­kuu­ta 1944 Äy­rä­pää­hän mas­sii­vi­sen hyök­käyk­sen, jota tuki voi­ma­kas ty­kis­tö­kes­ki­tys. Kun vies­tiyh­tey­det kat­ke­si­vat ja ti­lan­ne muut­tui kes­tä­mät­tö­mäk­si, ma­ju­ri Jaak­ko Kuu­si­nen an­toi ErP25:lle käs­kyn ve­täy­tyä Vuo­sal­men puo­lel­le. Noin kol­me­kym­men­tä suo­ma­lais­so­ti­las­ta, Väi­nö hei­dän jou­kos­saan, jäi Äy­rä­pään kir­kon rau­ni­oil­le suo­jaa­maan mui­den pe­rään­ty­mis­tä. Lo­pul­ta vi­hol­li­sen pai­nos­tus ajoi vii­mei­set puo­lus­ta­jat vas­ten Vuok­sen ran­taa.

Väi­nö ym­mär­si ole­van­sa va­lin­nan edes­sä joko hy­pä­tä Vuok­seen ja jou­tua vi­hol­li­sen tu­leen tai an­tau­tua. Väi­nö las­ki aseen­sa Äy­rä­pään vii­meis­ten puo­lus­ta­jien kans­sa, ja he nos­ti­vat kä­ten­sä ylös kel­lo 15.30.

Evers­tik­si juu­ri ylen­net­ty Adolf Ehrn­rooth näki Äy­rä­pään puo­lus­ta­jien nos­ta­van val­koi­sen li­pun. Ai­ka­lais­ku­vaus­ten mu­kaan Ehrn­rooth vas­ta­si an­tau­tu­mi­sai­kei­siin mää­rää­mäl­lä ty­kis­tö­kes­ki­tyk­sen suo­raan omien ase­miin. Tämä pää­tös on yk­si Suo­men so­ta­his­to­ri­an kiis­ta­na­lai­sim­mis­ta. Pai­kal­la ol­leen kap­tee­ni Erk­ki Lah­den mu­kaan Ehrn­root­hil­le oli sel­vää, et­tä kun vir­ran ta­ka­na oli kaik­ki me­ne­tet­ty, oli kes­ki­tyt­tä­vä es­tä­mään vi­hol­lis­ta tul­vi­mas­ta vir­ran yli. Evers­tin il­me ei vä­räh­tä­nyt­kään, kun hän an­toi käs­kyn: ”Koko ty­kis­tö ja kaik­ki heit­ti­met, kir­kon tu­ki­koh­taan tul­ta!”

His­to­ri­oit­si­ja Mat­ti Kos­ki­maa on kui­ten­kin puo­lus­ta­nut Ehrn­root­hia to­te­a­mal­la, et­tä täl­lä oli käy­tös­sään tark­ka ti­lan­ne­tie­to, Va­sik­ka­saa­ren tu­len­joh­ta­jat oli­vat var­mis­ta­neet alu­een tyh­jen­ty­neen omis­ta jou­kois­ta en­nen tu­li­tus­ta. Riip­pu­mat­ta sii­tä, mitä to­del­la ta­pah­tui, jot­kut Äy­rä­pään ve­te­raa­nit ovat muis­tel­leet Ehrn­root­hia myö­hem­min hy­vin­kin kat­ke­ras­ti.

Väi­nö jou­tui 30 muun Äy­rä­pään vii­mei­sen puo­lus­ta­jan jou­kos­sa so­ta­van­gik­si Neu­vos­to­liit­toon. Hä­nen li­säk­seen sa­mas­sa van­ki­ryh­mäs­sä oli kak­si muu­ta­kin par­ka­no­lais­ta ErP25:n tais­te­li­jaa, Väi­nö Kuu­hi­mo ja Lau­ri Kos­ken­mä­ki.

Van­git­se­mi­sen yh­tey­des­sä ve­nä­läi­set ta­ka­va­ri­koi­vat Väi­nöl­tä hen­ki­lö­koh­tais­ta omai­suut­ta. Hän me­net­ti puu­kon sekä ra­ha­pus­sin, jos­sa oli 900 mark­kaa. Omai­suu­den ko­ko­nai­sar­vok­si kir­jat­tiin tuol­loin 1 000 mark­kaa.

Oiva Kirjanen kaatui Vuosalmella elokuussa 1944.

Kirjasta Parkanon sankarivainajat 1939-1945

Oiva Kirjanen kaatuu Vuo­sal­mella

So­taan jou­tu­neis­ta vel­jis­tä nuo­rin, Oi­va Kir­ja­nen, pal­ve­li jat­ko­so­das­sa ko­ne­ki­vää­ri­mie­he­nä Jal­ka­vä­ki­ryk­ment­ti 7:n (JR 7) 4. komp­pa­ni­as­sa, joka oli ko­ne­ki­vää­ri­komp­pa­nia.

So­dan al­ku­vai­hees­sa ryk­ment­tiä ko­men­si evers­ti Ar­mas Kemp­pi. Ryk­ment­ti ei ol­lut­kaan mi­kään van­hois­ta par­rois­ta ka­sat­tu ”jou­lu­puk­ke­ja muis­tut­ta­va re­ser­vi­läis­jouk­ko”, vaan se koos­tui Oi­van ikäi­sis­tä nuo­ris­ta, isän­maan asi­al­le omis­tau­tu­neis­ta ko­va­kun­toi­sis­ta va­rus­mie­his­tä ja ko­ke­nees­ta kan­ta­hen­ki­lö­kun­nas­ta. Il­ma­pii­ri oli täyn­nä nuor­ta in­toa ja tais­te­lu­tah­toa.

Oi­va osal­lis­tui his­to­ri­al­li­seen Tyr­jän tais­te­luun. JR7 käyn­nis­ti hyök­käyk­sen­sä koh­ti Tyr­jää 30. ke­sä­kuu­ta 1941, vas­tas­saan vi­hol­li­sen sit­keä, pa­rin ki­lo­met­rin sy­vyi­nen puo­lus­tus­lin­ja. Maas­to oli lin­noi­tet­tu tu­li­kor­suin, tais­te­lu­kai­van­noin ja mii­na­ken­tin, ja puo­lus­tus­ta tu­ki­vat maa­han kai­ve­tut hyök­käys­vau­nut.

Hei­nä­kuun ve­ri­set tais­te­lut hui­pen­tui­vat kuun lo­pul­la ryk­men­tin mur­ta­es­sa vi­hol­li­sen ase­mat ja ede­tes­sä Tyr­jän ete­lä­puo­lel­le. Osa vas­tus­ta­jis­ta jäi saar­to­ren­kaa­seen, mikä joh­ti rai­vok­kaa­seen tu­ho­a­mis­tais­te­luun. Mer­kit­tä­vän voi­ton kun­ni­ak­si ryk­ment­ti sai myö­hem­min kun­ni­a­ni­men ”Tyr­jän Ryk­ment­ti”.

Tais­te­lut Tyr­jäs­sä ja muu­al­la­kin hyök­käys­vai­hees­sa me­ni­vät Oi­van osal­ta hy­vin, sil­lä Oi­va pal­kit­tiin 1. luo­kan Va­pau­den­mi­ta­lil­la. Oi­va osal­lis­tui jat­ko­so­dan hyök­käys­vai­hee­seen Laa­to­kan Kar­ja­las­sa. Syys­kuun alus­sa 1941 ryk­ment­ti siir­tyi puo­lus­tu­sa­se­miin Kar­ja­lan­kan­nak­sel­le Oh­dan loh­kol­le. Täs­tä al­koi pit­kä ase­ma­so­ta­vai­he.

Evers­ti­luut­nant­ti Adolf Ehrn­rooth ot­ti ryk­men­tin ko­men­toon­sa tam­mi­kuus­sa 1943. Ase­ma­so­ta­vai­he päät­tyi ke­sä­kuus­sa 1944, kun Neu­vos­to­liit­to aloit­ti suur­hyök­käyk­sen.

Usei­ta vuo­ro­kau­sia yh­tä­mit­tai­sia vii­vy­tys­tais­te­lu­ja käy­nyt JR7 saa­pui VT-lin­jal­le Sii­ran­mä­keen 12. ke­sä­kuu­ta 1944. Oi­val­la oli het­ki ai­kaa hen­gäh­tää, kun­nes hän jou­tui jäl­leen uu­den suur­tais­te­lun pyör­tei­siin. Sii­ran­mä­en uu­sien puo­lus­tu­sa­se­mien piti ol­la vii­meis­tä huu­toa be­to­ni­si­ne ko­ne­ki­vää­ri­kor­sui­neen ja ylit­tä­mät­tö­mi­ne pans­sa­ries­tei­neen. To­del­li­suus oli kui­ten­kin toi­nen: ase­mat oli­vat kes­ke­ne­räi­siä, hir­si­ra­ken­nel­mia ei ol­lut tu­et­tu kun­nol­la maal­la, yh­dys­hau­to­ja puut­tui ei­kä mie­his­tö­kor­su­ja ol­lut lain­kaan. Kaik­kein pa­hin­ta oli se, et­tei ti­he­ä­kas­vui­seen etu­maas­toon ol­lut rai­vat­tu min­kään­lais­ta am­pu­ma-alaa. Tämä jos mikä har­mit­ti ko­ne­ki­vää­ri­am­pu­jaa. Le­von lo­mas­sa yön tun­tei­na ase­mia yri­tet­tiin pa­ran­nel­la.

Ryk­men­tin­ko­men­ta­ja Ehrn­rooth oli käy­nyt tar­kas­ta­mas­sa Sii­ran­mä­en ase­mat hie­man en­nen tais­te­lu­jen al­kua. Sa­mal­la hän oli am­pu­nut pys­ty­kor­val­la en­sim­mäi­sen tor­jun­ta­lau­kauk­sen pen­sai­kos­sa hiip­pai­le­via vi­hol­li­sia koh­ti.

Ke­sä­kuun 13. päi­vä­nä 1944 Puna-ar­mei­ja käyn­nis­ti Sii­ran­mä­es­sä voi­mak­kaan hyök­käyk­sen, jo­hon osal­lis­tui kak­si di­vi­si­oo­naa ty­kis­tön, maa­tais­te­lu­ko­nei­den ja pans­sa­ri­vau­nu­jen tu­ke­ma­na. Oi­va oli mu­ka­na, kun Ehrn­root­hin no­pe­at ja ty­kis­tön tu­ke­mat vas­tais­kut tor­jui­vat kaik­ki vi­hol­li­sen si­sään­mur­to­y­ri­tyk­set. Oi­va osal­lis­tui tais­te­luun ko­ne­ki­vää­ril­lä am­pu­en, kun­nes tun­si pis­ton har­ti­a­seu­dul­laan. Am­pu­mi­nen ei enää on­nis­tu­nut.

Oi­va haa­voit­tui oi­ke­aan ol­ka­pää­hän kra­naa­tin­sir­pa­lees­ta Sii­ran­mä­en en­sim­mäi­se­nä tais­te­lu­päi­vä­nä. Hä­net eva­kuo­i­tiin jouk­ko­si­don­ta­pai­kan kaut­ta Lah­des­sa si­jain­nee­seen 8. so­ta­sai­raa­laan, mis­sä hän toi­pui vam­mois­taan seit­se­män vii­kon ajan.

Oi­van ol­les­sa sai­raa­las­sa JR7 ve­täy­tyi Sii­ran­mä­es­tä Äy­rä­pään Vuo­sal­men alu­eel­le. Tänä ai­ka­na, ku­ten ai­em­min on ker­rot­tu, ta­pah­tui Oi­van vel­jen Väi­nön koh­ta­lo Äy­rä­pään har­jul­la. Ehrn­root­hin ti­laa­ma ty­kis­tö­kes­ki­tys mou­ka­roi suo­ma­lais­ten omia ase­mia, ja tais­te­lun se­ka­sor­ros­sa Väi­nö jou­tui so­ta­van­gik­si.

Oi­va pa­la­si rin­ta­mal­le 4. elo­kuu­ta ja liit­tyi ta­kai­sin van­haan tut­tuun ko­ne­ki­vää­ri­komp­pa­ni­aan Vuo­sal­mel­la. Vaik­ka suur­hyök­käyk­set oli­vat tau­on­neet, rin­ta­man ar­ki ei ol­lut vaa­ra­ton­ta. Elo­kuu oli ase­ma­so­dan ai­kaa, jota lei­ma­si jat­ku­va par­ti­oin­ti ja voi­ma­kas ty­kis­tö­toi­min­ta. Juu­ri näis­sä olo­suh­teis­sa Oi­va koki koh­ta­lon­sa. Hän kaa­tui Vuo­sal­mel­la 12. elo­kuu­ta ve­nä­läis­ten kra­naa­tin sir­pa­leis­ta. Oi­van ruu­mis eva­kuo­i­tiin Tal­ja­laan kaa­tu­nei­den ko­ko­a­mis­paik­kaan, mis­tä vai­na­ja hie­man myö­hem­min lä­he­tet­tiin Par­ka­noon.

Mannerheimin signeerauksilla varustetut kunniakirjat ja kaksi sururistiä, jotka lähetettiin kaatuneiden Eeti ja Oiva Kirjasen äidille Alviina Kirjaselle.

Janika Kyösti

Van­keu­desta paluu ja suru­ris­tien viesti

Kol­me vuot­ta kes­tä­nyt jat­ko­so­ta päät­tyi syys­kuus­sa 1944. Ver­tai­lun vuok­si, Ve­nä­jän ja Uk­rai­nan vä­li­nen sota on tätä ar­tik­ke­lia kir­joit­ta­es­sa­ni jat­ku­nut jo lä­hes nel­jä vuot­ta muis­tut­ta­en mei­tä konf­lik­tin pit­käs­tä kes­tos­ta. Rau­han tul­les­sa Kir­jas­ten per­hees­sä Par­ka­nos­sa tun­nel­mat oli­vat kaik­kea muu­ta kuin juh­lal­li­set. Suru ja epä­tie­toi­suus pai­noi­vat miel­tä. Kak­si per­heen po­jis­ta oli kaa­tu­nut san­ka­ri­vai­na­ji­na, ei­kä kol­man­nen, so­ta­van­gik­si jou­tu­neen Väi­nön, koh­ta­los­ta ol­lut tie­toa. Äi­ti Al­vii­na eli pii­nas­sa ru­koil­len, et­tä Väi­nö pa­lai­si vie­lä ko­tiin.

Väi­nön ta­ri­na sai lo­pul­ta on­nel­li­sen kään­teen. Hän va­pau­tui van­keu­des­ta jou­lu­päi­vä­nä 25. jou­lu­kuu­ta 1944 ja pää­si pa­laa­maan ta­kai­sin ko­ti­seu­dul­leen Par­ka­noon. Siel­lä hän jat­koi elä­mään­sä maan­vil­je­li­jä­nä ja kuo­li lo­pul­ta vuon­na 1979 jät­tä­en jäl­keen­sä ta­ri­nan sel­viy­ty­mi­ses­tä ja toi­vos­ta.

Hie­man myö­hem­min Kir­jas­ten äi­ti Al­vii­na sai kak­si suur­ta rus­ke­aa kir­je­kuor­ta. Ne si­säl­si­vät 4. luo­kan Va­pau­den­ris­tit ja kun­ni­a­kir­jat, jois­sa oli mar­salk­ka Man­ner­hei­min al­le­kir­joi­tus. Nämä oli­vat niin kut­sut­tu­ja su­ru­ris­te­jä, val­ti­on tapa osoit­taa kii­tol­li­suut­ta ja myö­tä­tun­toa san­ka­ri­vai­na­jien omai­sil­le.

Kir­jas­ten vel­jiä ei aja­nut rin­ta­mal­le ide­o­lo­gia, vaan hil­jai­nen ja tin­ki­mä­tön vel­vol­li­suu­den­tun­to. Eu­roo­pan lä­hes kah­dek­san vuo­si­kym­me­nen mit­tai­nen rau­han kau­si sai mei­dät jo us­ko­maan so­dan mah­dot­to­muu­teen. Uk­rai­nan ta­pah­tu­mat toi­vat uhan ta­kai­sin ra­jo­jem­me tun­tu­maan. Vaik­ka vah­vis­tam­me nyt tur­val­li­suut­tam­me osa­na Na­toa, on muis­tet­ta­va, et­tei yk­si­kään har­joi­tus vas­taa so­dan raa­kaa to­del­li­suut­ta ja kär­si­mys­tä. Kir­jas­ten ta­voin mei­dän­kään ei tule ol­la so­tain­toi­li­joi­ta, vaan vah­va puo­lus­tus on ni­me­no­maan pa­ras kei­no var­mis­taa rau­han säi­ly­mi­nen.

Juk­ka Kyös­ti

Läh­teet: So­ta­päi­vä­kir­ja Jal­ka­vä­ki­ryk­ment­ti 27. I pa­tal­joo­na, 18.6.1941 – 8.9.1941; So­ta­päi­vä­kir­ja Eril­li­nen pa­tal­joo­na 25. 2. komp­pa­nia 5.7.1944 – 21.11.1944 (1944–1944); So­ta­päi­vä­kir­ja Jal­ka­vä­ki­ryk­ment­ti 7. Esi­kun­ta, 4.6.1944 – 31.7.1944 (1944–1944); Rau­ta­la, Ari: Kar­ja­lan­kan­nak­sen ta­kai­sin­val­taus ke­säl­lä 1941, Gum­me­rus, 2013; Kos­ki­maa, Mat­ti: Tyr­jän ryk­ment­ti JR 7:n ja Er.P 12:n tais­te­lut jat­ko­so­das­sa, WSOY, 2004; Kan­sa tais­te­li -leh­ti 8/1979. Erk­ki Lah­ti Oh­das­ta Vuo­sal­mel­le.