Tä­män ko­lum­ni­sar­jan edel­li­ses­sä kir­joi­tuk­ses­sa ap­ri­koi­tiin, et­tä Ve­nä­jä saat­tai­si ol­la ot­ta­mas­sa Uk­rai­nan suh­teen pi­dem­mäl­le me­ne­viä as­ke­lia kuin vii­me ke­vää­nä, jol­loin se edel­li­sen ker­ran kes­kit­ti jouk­ko­ja Uk­rai­nan ra­jo­jen lä­hei­syy­teen. Vii­me päi­vät ovat osoit­ta­neet, et­tä näin to­del­la on asi­an lai­ta.

Vaik­ka Uk­rai­nan tu­le­vai­suus on mo­nes­sa suh­tees­sa vie­lä avoin, on jo nyt sel­vää, et­tä ase­voi­maa on erit­täin voi­mal­li­ses­ti ja täy­sin poik­keuk­sel­li­ses­ti käy­tet­ty mak­si­maa­lis­ten po­liit­tis­ten pää­mää­rien ta­voit­te­luun. Täl­lais­ta ei ole Eu­roo­pas­sa näh­ty toi­sen maa­il­man­so­dan jäl­keen.

Ve­nä­jän toi­mia on tie­tys­ti mah­do­ton hy­väk­syä ja nii­den ra­ti­o­naa­li­suut­ta on vai­kea hah­mot­taa. Kyse ei ole vält­tä­mät­tä yk­sit­täi­sis­tä ja konk­reet­ti­sis­ta asi­ois­ta Uk­rai­nan suh­teen, vaan pal­jon vai­ke­am­min mi­tat­ta­vis­ta ja fun­da­men­taa­li­sem­mis­ta ky­sy­myk­sis­tä: sii­tä, mikä on Ve­nä­jän paik­ka ja ase­ma maa­il­mas­sa. Näi­hin ky­sy­myk­siin liit­ty­vien ta­voit­tei­den ai­ka­pers­pek­tii­vi voi ol­la pal­jon kau­em­pa­na kuin muu­ta­mien päi­vien tai viik­ko­jen pääs­sä, ei­vät­kä ta­voit­teet vält­tä­mät­tä ole luon­teel­taan sel­lai­sia, et­tä ne jo­nain päi­vä­nä oli­si ab­so­luut­ti­ses­ti ja py­sy­väs­ti saa­vu­tet­tu – vaik­ka ti­lan­ne­ke­hi­tys Uk­rai­nas­sa osoit­taa, et­tä sel­lai­nen­kin il­luu­sio Ve­nä­jäl­lä saat­taa val­li­ta.

Mitä il­mei­sim­min ve­nä­läi­ses­sä ym­mär­ryk­ses­sä sen glo­baa­lin ase­man kan­nal­ta kriit­ti­siä te­ki­jöi­tä ovat tun­nus­tet­tu suur­val­tas­ta­tus ja eu­roop­pa­lai­sen tur­val­li­suus­jär­jes­tyk­sen sil­le edul­li­set pe­li­sään­nöt. Näi­tä ta­voit­tei­ta tu­kee ide­o­lo­gi­nen ja so­ti­laal­li­nen pus­ku­ri­vyö­hy­ke, jon­ka luo­mi­ses­sa Uk­rai­nal­la on en­si­si­jai­ses­ti vä­li­neel­li­nen roo­li. On vai­kea näh­dä, et­tä esi­mer­kik­si vas­ti­kään it­se­näi­sik­si tun­nus­te­tut Itä-Uk­rai­nan se­pa­ra­tis­ti­set alu­eet oli­si­vat Ve­nä­jäl­le it­ses­sään eri­tyi­sen tär­kei­tä.

Vla­di­mir Pu­ti­nin en­nen so­dan laa­jen­tu­mis­ta pi­tä­mä puhe kui­ten­kin vies­ti myös muus­ta kuin Uk­rai­nan vä­li­neel­li­ses­tä roo­lis­ta. Puhe kie­li ir­ra­ti­o­naa­li­sen ta­son vas­ten­mie­li­syy­des­tä Uk­rai­nan val­ti­o­ta koh­taan. Tä­män so­dan lo­giik­ka – jos sel­lais­ta kos­kaan on ole­mas­sa – tun­tuu­kin ir­ron­neen täy­sin ar­ki­jär­jel­lä ta­pah­tu­vas­ta päät­te­lys­tä.

Ete­ni ti­lan­ne Uk­rai­nas­sa mi­ten ta­han­sa, on sel­vää, et­tä vii­me päi­vät ovat sy­vä­jää­dyt­tä­neet Ve­nä­jän ja län­nen suh­teet pit­käk­si ajak­si. Ve­nä­jän ta­voi­te tur­val­li­suus­jär­jes­tyk­sen muut­ta­mi­ses­ta vai­kut­taa yh­teen so­vit­ta­mat­to­mal­ta län­si­mai­sen nä­ke­myk­sen kans­sa.

Eri­ä­vät nä­ke­myk­set kum­pu­a­vat jo 1990-lu­vul­ta saak­ka, ja näin pit­kään kas­va­neen kui­lun um­peen ku­ro­mi­nen ei on­nis­tu het­kes­sä. 2020-lu­vun tur­val­li­suu­sym­pä­ris­töä lei­maa­kin ar­vaa­mat­to­muus.

Sota Uk­rai­nas­sa al­le­vii­vaa, et­tä ase­voi­man laa­ja­mit­tai­nen käyt­tö on 2020-lu­vun Eu­roo­pas­sa en­tis­tä enem­män huo­mi­oon otet­ta­va vaih­to­eh­to, jo­hon myös Suo­men pi­tää jat­kos­sa­kin va­rau­tua – ku­ten on myös teh­ty.

Ant­ti Pih­la­ja­maa