Näi­nä viik­koi­na on tul­lut py­säh­dyt­tä­vä muis­tu­tus ih­mis­voi­mien vä­häi­syy­des­tä. Pie­ni vi­rus on jär­kyt­tä­nyt elä­mää ym­pä­ri maa­il­maa ja saa­nut ai­kaan omas­sa maas­sam­me­kin poik­keuk­sel­li­set olot.

Epi­de­mi­an hai­tal­li­set vai­ku­tuk­set yl­tä­vät mo­nel­le ta­hol­le, jopa maa­il­man­ta­lou­teen as­ti. Näi­tä hait­ta­vai­ku­tuk­sia luon­nol­li­ses­ti py­ri­tään vä­hen­tä­mään. Lo­pul­ta meis­tä jo­kai­sel­la on oma vas­tuum­me, et­tä tur­vat­tai­siin kans­saih­mis­ten elä­mä ja sel­viy­ty­mi­nen poik­keu­so­lois­sa. Mut­ta ai­van ta­val­li­sen elä­män­kin kuu­luu jat­kua, ja sii­nä on muu­ta­kin kuin ko­ro­na­vi­ruk­sen tuo­mat uu­ti­set.

Hy­vin ai­heel­lis­ta on miet­tiä, mitä tämä uu­si ti­lan­ne meil­le ker­too, ja mitä se kai­kis­ta vai­keuk­sis­ta huo­li­mat­ta voi­si myös opet­taa. Olem­me­ko lii­an pal­jon luot­ta­neet ih­mis­mah­dol­li­suuk­siin ja aja­tel­leet, et­tä ih­mis­ten pää­tök­sil­lä kaik­ki asi­at ovat hal­lit­ta­vis­sa?

Vii­meis­tään nyt ha­vait­sem­me, et­tä täl­lais­ta val­taa meil­le ei ole an­net­tu. Ei tar­vi­ta edes mi­tään sil­mil­le nä­ky­viä, jä­ri­syt­tä­viä ta­pah­tu­mia. Maas­ta toi­seen kul­ke­va sai­raus ei ole yk­sin­ker­tai­sin kei­noin hal­lit­ta­vis­sa. Liik­keel­le pääs­ty­ään se ei kun­ni­oi­ta mai­den ra­jo­ja ei­kä ole päät­tä­jien käs­kyil­lä hil­lit­tä­vis­sä.

Nämä poik­keu­so­lot osu­vat paas­to­nai­kaan, kul­jet­ta­es­sa koh­ti pää­si­äis­tä. Raa­ma­tul­li­nen sa­no­ma tänä ajan­koh­ta­na ker­too Jee­suk­ses­ta, joka kul­ki ih­mi­se­nä juu­ri tä­män mei­dän maa­il­mam­me kes­kel­lä. Hän koh­ta­si myös sai­rau­det ja mo­net huo­let. Lo­pul­ta ih­mi­set vaa­ti­vat hä­net ris­tiin­nau­lit­ta­vak­si ja tuo­mit­si­vat kuo­le­maan. Mut­ta kos­ka Jee­sus on Ju­ma­lan Poi­ka, hän ei jää­nyt kuo­le­man val­taan vaan nou­si ylös kuol­leis­ta.

Kai­kes­sa täs­sä to­teu­tui­vat Ju­ma­lan suun­ni­tel­mat. Jee­sus sa­noi jo edel­tä täs­tä omas­ta osas­taan:

Kivi, jon­ka ra­ken­ta­jat hyl­kä­si­vät, on nyt kul­ma­ki­vi (Mark. 12:10).

Ja ju­lis­ta­es­saan sa­no­maa Jee­suk­ses­ta Pie­ta­ri sa­noi:

Hän on se kivi, joka ei teil­le ra­ken­ta­jil­le kel­van­nut mut­ta jos­ta on tul­lut kul­ma­ki­vi. Ei ku­kaan muu voi pe­las­taa kuin hän. Mi­tään muu­ta ni­meä, joka mei­dät pe­las­tai­si, ei ole ih­mi­sil­le an­net­tu koko tai­vaan­kan­nen al­la (Apt. 4:11-12).

Mi­ten ai­nut­laa­tui­sen työn on­kaan siis Jee­sus teh­nyt, kär­sies­sään mei­dän puo­les­tam­me. Hän on so­vit­ta­nut syn­tim­me ja val­mis­ta­nut si­ten pe­las­tuk­sen ian­kaik­ki­seen elä­mään. Näin hän on pe­las­tuk­sen kul­ma­ki­vi, joka py­syy muut­tu­mat­to­ma­na. Niin mo­nen muun asi­an järk­ky­es­sä on voi­mas­sa Jee­suk­sen ris­tin­työ.

Näi­nä­kin viik­koi­na, ih­mis­mah­dol­li­suuk­sien ra­jal­li­suu­den ja elä­män haa­voit­tu­vuu­den ää­rel­lä kuu­luu kut­su: Tul­kaa hä­nen luok­seen, elä­vän ki­ven luo, jon­ka ih­mi­set ovat hy­län­neet mut­ta joka on Ju­ma­lan va­lit­se­ma ja hä­nen sil­mis­sään kal­li­sar­voi­nen (1 Piet. 2:4). To­sin seu­ra­kun­ta­kaan ei voi ko­koon­tua sa­mal­la ta­val­la kuin nor­maa­lei­na ai­koi­na. Mut­ta Jee­suk­sen kut­su kuu­luu sii­tä huo­li­mat­ta hä­nen sa­nas­saan. Se on kut­su kään­tyä us­kos­sa hä­nen puo­leen­sa. Tämä kul­ma­ki­vi ei jär­ky, sil­lä hän on en­sim­mäi­nen ja vii­mei­nen, al­ku ja lop­pu (Ilm. 22:13).

Mau­ri Pih­la­ja­maa

Kih­ni­ön ev.lut. seu­ra­kun­ta