Mil­lais­ta on Ju­ma­lan huo­len­pi­to? Mi­ten se nä­kyy elä­mäs­sä?

Ylei­sel­lä ta­sol­la se on sitä, et­tä saa elää tätä ta­val­lis­ta ar­kea täs­sä tur­val­li­ses­sa ko­ti­ky­läs­sä. On ruo­kaa, vaat­tei­ta ja läm­min koti. On ys­tä­viä, työ­tä ja mu­ka­vaa te­ke­mis­tä va­paa-ajal­la. On met­siä, jois­ta saa jo­kai­nen am­men­taa il­mai­sia herk­ku­ja. Met­säs­tä­jät saa­vat pyy­tää saa­lis­ta, ja jär­vet an­ta­vat omas­taan. Maas­sam­me il­ma on puh­das­ta ja vaih­tu­vat vuo­de­na­jat, joi­den haas­teis­ta meil­lä on tai­to sel­vi­tä sekä naut­tia niis­tä.

Pal­jon on siis sel­lais­ta, mitä em­me edes ajat­te­le. Kaik­ki tun­tuu niin it­ses­tään sel­väl­tä. Kui­ten­kin elä­mäm­me ja sen edel­ly­tyk­set tu­le­vat Kai­ken Luo­jal­ta, hä­nel­tä, joka on kai­ken teh­nyt.

Mut­ta kui­ten­kin meil­lä ih­mi­sil­lä on pal­jon huo­lia ja puu­tet­ta, suo­ra­nais­ta hä­tää. Mis­sä on sil­loin Ju­ma­lan huo­len­pi­to? Ei­kö hän vä­li­tä?

Tie­dän, et­tä hän vä­lit­tää, mut­ta en tie­dä, mik­si hän on hä­dän het­kel­lä niin usein hil­jaa. Ai­na­kin mi­nul­la on sel­lai­nen ko­ke­mus.

Tun­tuu mel­kein lyö­mä­a­seel­ta väit­tää, et­tä Ju­ma­la huo­leh­tii, kun ih­mi­sen elä­mä on in­hi­mil­li­ses­ti täy­sin rau­ni­oi­na.

Omas­sa elä­mäs­sä­ni, kai­ken sen pi­meim­mis­sä ja ki­peim­mis­sä vai­heis­sa, en epäil­lyt Luo­jan kät­ten­töi­tä. Mut­ta Ju­ma­la, joka oli­si vä­lit­tä­nyt mi­nun hä­däs­tä­ni ja osoit­ta­nut huo­len­pi­toa, oli saa­vut­ta­mat­to­mis­sa. Näin minä ajat­te­lin.

Ai­noa aja­tus, joka mi­nul­le Raa­ma­tus­ta oli jää­nyt, oli: ” Her­ra, ke­nen tykö me me­ni­sim­me? Si­nul­la on ian­kaik­ki­sen elä­män sa­nat” (Joh. 6:68).

Elä­mää­ni ei tul­lut mi­tään ih­meel­lis­tä äk­ki­kään­net­tä ei­kä suur­ta voi­maan­tu­mis­ta. Mut­ta täs­sä ol­laan. Ju­ma­la ei ot­ta­nut huol­ta­ni pois niin kuin toi­voin ja ajat­te­lin.

En tie­dä, mik­si elä­mäs­sä on vä­lil­lä niin vai­ke­aa. Sen tie­dän kui­ten­kin nyt, et­tä Ju­ma­la piti mi­nus­ta huo­len, vaik­ka ei yh­tään sil­loin sil­tä tun­tu­nut. Olen ta­jun­nut sen vas­ta ai­ko­jen pääs­tä.

Voi­si­ko tuol­la­kin elä­män­vai­heel­la ja ko­ke­muk­sel­la ol­la vai­ku­tus­ta sii­hen, et­tä nyt roh­kais­tun ru­koi­le­maan: ”Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si”, ol­koon huo­le­ni ja mur­hee­ni mil­lai­nen ta­han­sa.

Ole siu­nat­tu sinä, kans­sa­mat­kaa­ja­ni, huo­li­ne­si tai il­man. ”La­kat­kaa te huo­leh­ti­mas­ta."

Min­na-Lii­sa Kos­ki­maa, di­a­ko­ni

Kih­ni­ön seu­ra­kun­ta