Ker­ro­taan jos­kus ol­leen Suo­mi-ni­mi­nen val­tio. Val­ti­ol­la oli ra­jat ja sen si­säl­lä toi­mi yh­teis­kun­ta – kaik­kien suo­ma­lais­ten yh­tei­nen alue, jos­sa toi­nen ei ol­lut tois­taan pa­rem­pi. Val­ti­on teh­tä­vä oli luo­da ai­to yh­teen­kuu­lu­vuu­den yh­teis­kun­ta, joka huo­leh­tii asuk­kais­taan ke­tään syr­ji­mät­tä, alis­ta­mat­ta. Luo­da ih­mi­sil­le yh­tei­ses­ti hyvä elä­mä.

Ajan saa­tos­sa pääs­tiin lä­hel­le ta­voi­tet­ta, ja maas­tam­me pu­hut­tiin jopa hy­vin­voin­ti­val­ti­o­na. Ei se ol­lut täy­del­li­nen, tie­ten­kään, kos­ka maat ja maa­il­ma muut­tu­vat ja ke­hi­tys ke­hit­tyy.

Oli kui­ten­kin to­teu­tet­tu ja ra­ken­net­tu suh­teel­li­sen yh­tei­sym­mär­ryk­sen voi­min yh­teis­kun­ta, jota ihail­tiin ym­pä­ri maa­il­maa. Elim­me rau­han ja yh­teis­työn ai­kaa eri il­man­suun­tiin. Oli­ko tämä vain un­ta vai vii­nien huu­maa, ku­ten erääs­sä lau­lus­sa lau­le­taan?

Tot­ta oli hy­vin­voin­ti­val­ti­om­me, mut­ta sen ol­ka­päil­lä al­koi ka­teu­den ja ah­neu­den piru hyp­piä. Alet­tiin lyö­dä kii­laa yhä kii­vaam­min sitä yh­teis­kun­taa vas­taan, jos­sa hei­koim­mas­ta­kin pi­det­tiin huol­ta. An­net­tiin ym­mär­tää tois­ten ole­van niin sa­not­tu­ja va­paa­mat­kus­ta­jia.

Ää­nen­pai­not kas­voi­vat sen puo­les­ta, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen on vas­tuus­sa omas­ta elä­mäs­tään. Oi­keis­ton ide­o­lo­gia oli ja on yhä yh­teis­kun­nan si­jaan yk­si­löi­den yh­teis­kun­ta. Sii­nä mal­lis­sa jo­kai­nen on oman on­nen­sa sep­pä.

Hy­vin­voin­ti­val­ti­on si­jaan alet­tiin pu­hua hy­vin­voin­tiyh­teis­kun­nas­ta, jos­sa val­ti­on roo­li ih­mis­ten sääl­li­sen ta­lou­den ta­kaa­mi­ses­sa hi­vu­tet­tiin mark­ki­na­ta­lou­den hoi­det­ta­vak­si.

Näin pik­ku­hil­jaa po­liit­ti­sen oi­keis­ton voi­min luo­tiin jär­jes­tel­mä, jos­sa mark­ki­na­ta­lous (ka­pi­ta­lis­mi) on isän­tä ja val­tio ren­ki.

Tänä päi­vä­nä nä­em­me, mi­hin se on joh­ta­nut! Eläm­me räi­kein­tä luok­ka­yh­teis­kun­nan ai­kaa toi­sen maa­il­man so­dan jäl­keen. Rik­kaat ri­kas­tu­vat elä­en yl­tä­kyl­läi­syy­des­sä. Hei­kom­pi­o­sai­set on lei­mat­tu vas­tuun­tun­not­to­mik­si loi­sik­si, joi­ta pi­tää ku­rit­taa.

Jopa hy­vin­voin­ti­val­ti­on ra­ken­ta­neet, elä­män­sä sai­rauk­si­neen uh­ran­neet ih­mi­set ovat ka­pi­ta­lis­ti­sel­le mark­ki­na­voi­ma­yh­teis­kun­nal­le nyt van­hoi­na riip­pa­ki­viä, jois­ta on pääs­tä­vä eroon.

Oli­si kor­kea ai­ka ot­taa lu­sik­ka kau­nii­seen kä­teen. Oma ikä­luok­ka­ni sekä mei­tä en­nen ja jäl­keen syn­ty­neet näy­tim­me tien, jota kul­kea. Ih­mi­nen on ai­na ih­mi­nen, olit­pa nero, lu­ke­nut tai la­pi­on var­res­sa elan­to­si hank­ki­nut.

Ih­mi­set eri yh­teis­kun­nis­sa ha­lu­a­vat rau­haa, ys­tä­vyyt­tä ja yh­tei­se­loa, jos­sa voi elää ly­hy­en elä­män­sä täs­sä maa­il­man­kaik­keu­des­sa. Vain rois­tot ja oman edun ta­voit­te­li­jat hin­ku­vat so­tia ja val­taa. Se on meis­tä kiin­ni, an­nam­me­ko sen ta­pah­tua.

Han­nu Ti­ai­nen

Kih­niö