"Luon­non kes­kel­lä, pal­ve­lu­jen ää­rel­lä". Näin Par­ka­no mai­nos­taa it­se­ään muun mu­as­sa Kol­mos­tien var­res­sa. Pik­ku­kau­pun­geis­sa, si­vu­ky­lil­lä ja syr­jä­seu­duil­la asu­vat ih­mi­set useim­mi­ten asu­vat siel­lä ihan syys­tä. He ha­lu­a­vat rau­haa ja kos­ke­ma­ton­ta luon­toa. Ei­vät toki kaik­ki, mut­ta us­koi­sin, et­tä suu­rin osa.

Luon­non hel­maan ha­keu­tu­vat ih­mi­set pa­ke­ne­vat kau­pun­ke­ja ja taa­ja­mia, ha­lu­a­vat kau­em­mas ih­mi­sen jät­tä­mis­tä jäl­jis­tä. Mi­nä­kin ar­vos­tan Par­ka­nos­sa eni­ten sitä, et­tä luon­toon on ly­hyt mat­ka ja sitä yli­pään­sä on vie­lä jäl­jel­lä.

Täs­sä yh­teis­kun­nas­sa hä­lys­tä, me­te­lis­tä, va­lois­ta ja välk­kees­tä on tul­lut nor­mi, jota ole­tu­sar­voi­ses­ti kaik­kien pi­täi­si ra­jat­to­mas­ti sie­tää. Ih­mi­sen kä­den­jäl­ki nä­kyy mo­nes­sa pai­kas­sa ja ih­mi­set le­vit­täy­ty­vät mil­tei joka paik­kaan. Suu­rin osa aset­tuu kau­pun­kei­hin asu­maan, ja eh­kä juu­ri sik­si kau­em­pa­na kau­pun­geis­ta aja­tel­laan ole­van ti­laa sil­le, mitä suu­ri osa ih­mi­sis­tä ei ha­lua lä­hel­leen.

Tuu­li­puis­to­ja (mikä ty­pe­rä sana) ol­laan in­nol­la Ylä­rin le­vik­ki­a­lu­eel­le suun­nit­te­le­mas­sa kuin sie­niä sa­teel­la. Ve­ro­ra­ho­ja toi­vos­sa ol­laan uh­raa­mas­sa jo­kai­nen lii­ke­ne­vä syr­jä­seu­tu te­ol­li­suu­sa­lu­eek­si, jol­lai­sia nuo "puis­tot" to­del­li­suu­des­sa ovat. Tun­tuu ab­sur­dil­ta ra­ken­nel­la myl­ly­jä kau­as kai­kes­ta, tu­ho­ta val­ta­va mää­rä luon­toa it­se myl­ly­jen ja kai­ken nii­den tar­vit­se­man inf­ran tiel­tä vain, kos­ka ih­mi­nen ei ha­lua näh­dä elin­ta­son­sa vaa­ti­mia seu­rauk­sia.

Par­ka­no on vie­lä tois­tai­sek­si tar­jon­nut paik­ko­ja, jois­sa ha­lu­kas löy­tää hil­jai­sen ja kos­ke­mat­to­man pai­kan. Maa­seu­dun rau­han, luon­non hel­man. Mikä rik­kaus se on­kaan täs­sä hä­lyä ja ih­mi­siä täyn­nä ole­vas­sa maa­il­mas­sa. Sen on jopa kat­sot­tu ole­van Par­ka­non valt­ti.

Ha­lu­ai­sin jat­kos­sa­kin jäl­jel­le jää­vän alu­ei­ta, jois­sa ei ole ke­nen­kään ta­loa tai mök­kiä tai yleis­tä ret­kei­ly­a­lu­et­ta tai mi­tään ih­mi­sen ra­ken­ta­maa, pu­hu­mat­ta­kaan te­ol­li­suu­sa­lu­ees­ta. Jo kau­an olen miet­ti­nyt, min­ne saa aset­tua tai edes het­kek­si pa­e­ta hän, joka kai­pai­si rau­haa ja kos­ke­ma­ton­ta luon­toa, jos joka paik­ka ra­ken­ne­taan täy­teen. Ny­kyis­ten suun­ni­tel­tu­jen tuu­li­voi­ma-alu­ei­den to­teu­tu­es­sa voim­me ai­na­kin unoh­taa Par­ka­non mark­ki­noin­nis­ta sen luon­non­lä­hei­syy­den ja luon­to­mat­kai­lu­nä­kö­kul­man.

Ym­mär­rän si­nän­sä huu­ta­van tar­peen löy­tää ve­ro­tu­lo­ja, mut­ta mil­lä hin­nal­la nii­tä myl­lyil­lä saa­daan? Myl­ly­jen luon­nol­le te­ke­mät tu­hot ovat pe­ruut­ta­mat­to­mia. Jos nii­tä myl­ly­jä on ve­ro­tu­lo­jen ta­kia tän­ne eh­dot­to­mas­ti saa­ta­va, nii­den paik­ka on val­ta­tei­den var­sil­la ja ole­mas­sa ole­vien te­ol­li­suu­sa­lu­ei­den kyl­jes­sä, mis­sä melu ja häly on jo ar­ki­päi­vää. Ei siel­lä, mis­sä tois­tai­sek­si luon­to saa ol­la ja ih­mi­nen löy­tää hil­jai­suut­ta.

Hei­ni Saa­ri­nen