Kihniön kunnanjohto ojensi elokuun alussa ministeri Sari Essayahille vetoomuksen, jossa perättiin maaseudun elinvoimaa, huoltovarmuutta ja paikallisten palveluiden turvaamista. Kirjelmässä puolustettiin tuulivoiman kiinteistöverojen pitämistä täysimääräisenä kunnan omassa kassassa ja vaadittiin lupaprosessien nopeuttamista.
Kuntatalouden ja hallinnon näkökulmasta tämä hätähuuto on täysin ymmärrettävä. Tekstissä piilee kuitenkin kohtalokas sokea piste: siitä puuttuu kokonaan se ihmisjoukko, joka nuo paikalliset kaupalliset palvelut todellisuudessa pitää pystyssä.
Kihniön virallinen asukasluku on painunut 1 650 hengen tuntumaan ja laskee parin prosentin vuosivauhtia. Tulevaisuudessa yhä suurempi osa kirkonkylän keskustaajaman asukkaista on yksinasuvia ikäihmisiä.
Kunnan todellinen, toiminnallinen koko on kuitenkin jotain aivan muuta.
Aitonevan pitkän historian sävyttämillä mailla ja 50 yli hehtaarin kokoisen järven rannoilla sijaitsee noin 1 000 vapaa-ajan asuntokuntaa. Ne tuovat kuntaan 2 500 mökkiläistä, jotka muodostavat paikallistalouden hiljaisen, korvaamattoman moottorin.
Vakituiset asukkaat muodostavat kaupankäynnin elintärkeän kivijalan läpi hiljaisten talvikuukausien, tuoden paikallistalouteen noin 4,5–5 miljoonan euron tasaisen perusvirran. Vapaa-ajan asukkaat puolestaan jättävät kunnan yrityksille 4 miljoonan euron lisäpotin.
Tämä mökkiläisten ostovoima ei ole vain "kiva lisä", vaan se on nimenomaan se kriittinen volyymi, joka tekee kaupankäynnistä ylipäätään kannattavaa. Ilman vapaa-ajan asukkaiden tuomaa hyvää katetta lähikaupan valikoimat romahtavat ja apteekin tai polttoainejakelun ylläpitäminen muuttuu markkinaehtoisesti mahdottomaksi.
Vielä ratkaisevampaa tämä on rautakaupan, rakentamisen ja paikallisen koneurakoinnin sektorilla. Yksinasuva eläkeläinen remontoi kiinteistöään harvoin, mutta tuhannen mökin massassa rakennetaan, laajennetaan, huolletaan ja raivataan pihoja jatkuvasti. Nämä toimialat elävät puhtaasti mökkiläisten investoinneista.
Tästä päästään Kihniön traagiseen paradoksiin.
Kunta yrittää epätoivoisesti pelastaa taseensa teollisen mittaluokan tuulivoimalla, jota myös Myyränkankaan osayleiskaavan ympärillä käyty keskustelu ja sinne tehdyt muistutukset heijastelevat, mutta tulee samalla asettaneeksi vaakalaudalle koko paikallisen elinkeinoelämän.
Tuuliturbiinien jättimäiset mittasuhteet, välke ja ympärivuorokautinen humina uhkaavat tuhota juuri sen ainoan orgaanisen vetovoimatekijän, jota paikkakunnalla on tarjota: luonnonrauhan ja kauniit maisemat.
Mitä tapahtuu, kun mökin perinteinen ympäristö muuttuu teollisuusalueeksi?
Kiinteistöjen arvo voi laskea niin paljon, ettei niitä raaskita tai edes pystytä myymään. Syntyy niin sanottu "zombimökkien" ilmiö. Mökki pidetään, mutta siellä ei enää viihdytä.
Tällä hetkellä vahva mökkisesonki pitää kauppojen liikevaihdon korkealla peräti kuuden kuukauden ajan, toukokuusta aina lokakuun loppuun, ja joulu tuo vielä oman lisäpiikkinsä. Jos tuulivoima karkottaa rauhan, reunasesongit eli kevään ja syksyn pitkät viikonloput kuolevat täysin. Jäljelle jää vain typistetty, muutaman viikon pakollinen käynti keskellä kiivainta heinäkuuta.
Paikallistaloudelle tällainen skenaario tarkoittaa vääjäämätöntä romahdusta. Jos kuuden kuukauden aktiivinen sesonki supistuu muutamaan viikkoon ja samalla vapaa-ajan kulutus puolittuu, mökkiläisten jättämä ostovoima sulaa neljästä miljoonasta hädin tuskin miljoonaan euroon.
Kuntataloudellinen elinvoima näyttääkin irtautuneen täysin siitä todellisesta elinvoimasta, jota ihminen arjessaan elää ja kokee
Kolmen miljoonan euron äkillinen katoaminen katkaisee paikallisten kauppojen, kahviloiden, hyvinvointipalveluiden ja urakoitsijoiden selkärangan. Kun kaupalliset palvelut joutuvat laittamaan ovensa säppiin, myös vakituisten asukkaiden elämänlaatu ja arjen sujuvuus heikkenevät ratkaisevasti.
Ja mitä varten tämä valtava uhraus lopulta tehdään? Erilaisten lupien mutkien myötä tuulivoiman kiinteistöverot kilisisivät kunnan kassaan aikaisintaan joskus vuoden 2036 tienoilla. Silloin Kihniön väkiluku on nykykehityksellä painunut alle 1 300 henkeen.
Sote-palvelut ja niiden rahoitus ovat jo nyt täysin hyvinvointialue Pirhan vastuulla. Koulujen osalta joudutaan kohtaamaan pedagogiset faktat: kun luokkakoko painuu alle kymmeneen oppilaaseen, on laadukkaan aineenopetuksen turvaaminen yläkoulussa mahdotonta. Yläkoululaiset siirtyvät joka tapauksessa Parkanoon.
Kuntataloudellinen elinvoima näyttääkin irtautuneen täysin siitä todellisesta elinvoimasta, jota ihminen arjessaan elää ja kokee. Kunnan hallinnollista byrokratiaa yritetään pelastaa myymällä maisemamme ja karkottamalla asiakkaiden ostovoiman.
Lopputuloksena on paperilla rikas kunta, joka on kuitenkin palveluista tyhjennetty, muutaman sadan yksin asuvan ikäihmisen reservaatti.
Kihniön tase pelastuu, mutta kunta kuolee.
Jaakko Rytilä