Kiva jut­tu, kun­ta saa kas­saan ra­haa, mon­ta ma­ke­aa ”tik­ka­ria” isoil­ta po­jil­ta, jot­ka ha­lu­a­vat os­taa meil­tä tuu­len. Nau­rat­taa, kos­ka se tun­tuu niin has­sun hel­pol­ta, mel­kein il­mai­sel­ta ra­hal­ta, joka ih­me­tyt­tää ja hou­kut­taa.

On so­peu­dut­ta­va, sa­no­vat kun­nan päät­tä­jät, tu­lee hait­to­ja, mut­ta se raha pe­las­taa kun­tam­me. Olem­me myös yl­pei­tä tuu­len tuot­ta­jia, ja sa­mal­la maa­il­ma­kin pe­las­tuu.

To­del­li­suus on kova pala, kun se vih­doin au­ke­aa verk­ko­kal­vol­le, jos us­kom­me kai­ken maa­il­man ju­tut vih­re­äs­tä ener­gi­as­ta ja maa­il­man pe­las­ta­vis­ta him­me­leis­tä, jot­ka vis­paa­vat 10 ker­taa kor­ke­am­mal­la kuin mis­sä met­säm­me kas­vaa. Ju­tut ta­ri­noi­vat si­nul­le ih­mi­set, jot­ka ha­lu­a­vat tuot­teis­taa elä­mä­si omal­le bis­nek­sel­leen.

Minä ajat­te­len, et­tä il­mai­sia lou­nai­ta ei ole. Nämä tyy­pit ovat kui­ten­kin jo "lou­nas­ta­neet" päät­tä­jiem­me kans­sa ja saa­neet näin hei­dät "syö­mään" ta­ri­nan­sa, jol­loin päät­tä­jäm­me al­koi­vat us­koa il­mai­siin lou­nai­siin.

Eri­kois­ta on, et­tä tuu­li­voi­man kans­sa kaup­paa teh­des­sä myy­jä ei sa­ne­le eh­to­ja. Os­ta­jat sa­ne­le­vat eh­dot ja te­ke­vät jopa tut­ki­muk­set it­se, jol­loin tu­lok­set ovat juu­ri sitä, mikä pal­ve­lee hei­dän pyr­ki­myk­si­ään. Kun näin isos­sa asi­as­sa on vain pie­nes­ti kiel­tei­siä vai­ku­tuk­sia, pi­täi­si hä­ly­tys­kel­lo­jen soi­da jo­kai­sen kor­vien vä­lis­sä. Nä­kö­kul­ma riip­puu ai­na sii­tä, kuka kat­soo.

Tuu­li­voi­ma­y­rit­tä­jät osaa­vat ma­ni­pu­loi­da, alat huo­maa­mat­ta­si jopa edis­tää hei­dän asi­aan­sa. He osaa­vat ju­tel­la mu­ka­via. He ke­hu­vat si­nua, an­ta­vat lah­jo­ja ja käy­vät kaup­paa: ”Saat ky­läl­le­si säh­kö­pot­ku­lau­to­ja. Si­nun tar­vit­see vain ot­taa 320–345 met­riä kor­ke­at tuu­li­voi­ma­lat ta­ka­pi­hal­le­si.”

Jos mie­tit ja em­mit voi­te­luis­sa, he vä­hän syyl­lis­tä­vät si­nua: ”Kyl­lä tääl­lä Kih­ni­öl­lä ol­laan it­sek­käi­tä, kun ha­lu­taan pi­tää kaik­ki tuu­li it­sel­lä, ei­kä osal­lis­tu­ta il­mas­to­tal­koi­siin.” Li­säk­si päät­tä­jä­nä saat 1 000-si­vui­sen ni­pun teks­tiä ja kii­reen tun­teen har­teil­le­si, jot­ta et eh­di miet­tiä lii­kaa.

Jä­mi­jär­ven tuu­li­voi­ma­ta­pah­tu­mas­sa mei­tä kun­ta­lai­sia voi­del­tiin mo­nel­la ta­val­la. Söim­me ker­mais­ta lo­hi­keit­toa tuu­li­voi­ma­lan al­la. Luo tur­van­tun­ne tar­jo­a­mal­la ruo­kaa siel­lä, mis­tä ha­lu­at ma­ni­pu­loi­da vaa­ran­tun­teen pois.

He sai­vat mitä ha­lu­si­vat, bus­sin ta­kaa kuu­lui: ”No ei ne nyt enää niin pa­hal­ta tun­nu, äk­kiä nii­hin tot­tuu.” To­del­li­suus tuu­li­voi­ma­loi­den hai­tois­ta ei au­ke­ne näin. Tuu­li­voi­ma­lan var­jos­sa pi­tää elää usei­ta kuu­kau­sia.

Tämä mur­he­näy­tel­mä tu­lee kos­ke­maan mei­tä kaik­kia. Kes­ki­tys ja voi­ma­loi­den te­hot ovat sitä luok­kaa, et­tä kaik­ki saa­vat ku­raa nis­kaan­sa vi­at­to­mal­ta tuu­lel­ta. Tuu­li ei ole mei­dän on­gel­mam­me, se on puh­das, eko­lo­gi­nen luon­non tuo­te. Vis­pi­lät, joi­ta tuu­li pyö­rit­tää, ne tu­ho­a­vat elä­mäm­me.

Satu Ran­ta­la

Luon­tais­te­ra­peut­ti Mä­ki­ky­läs­tä