Kii­tos Han­nu Rai­ti­on an­si­ok­kaas­ta kir­joi­tuk­ses­ta Iso­saa­ren ui­ma­ran­nan puo­les­ta. Lap­suu­te­ni ja nuo­ruu­te­ni ajan Isoon­saa­reen mu­tai­sel­ta ja kais­lik­koi­sel­ta vas­ta­ran­nal­ta ui­maan lä­hes jo­kai­nen ke­sä­päi­vä ka­ve­reit­te­ni kans­sa sou­ta­nee­na luin mur­heel­li­se­na ”ton­tit­ta­mi­ses­ta”. Ja erit­täin hyvä, et­tei Iso­saa­ren mök­ki­kaa­va kel­paa ra­ken­nus- ja ym­pä­ris­tö­lau­ta­kun­nal­le (Ylä-Sa­ta­kun­ta 12.3.).

Kai­hol­la muis­tan ai­kaa, kun Iso­saa­ri­nie­men run­sas­hiek­ka­ran­tai­nen kär­ki­kin oli vie­lä kaik­kien ”hel­le­hi­kis­ten” las­ten ja ai­kuis­ten­kin täy­sin va­paas­ti nau­tin­nol­li­ses­sa vir­kis­tys­käy­tös­sä.

Myös ny­kyi­sin, Par­ka­non kes­kus­tas­sa asu­es­sa, au­to­mat­kan pääs­sä lem­piu­i­ma­paik­ka­ni on edel­leen ol­lut tuos­sa Iso­saa­ren pik­ku­rui­ses­sa ja idyl­li­ses­sä juu­res­sa. Vaik­ka Kä­en­kos­ki­kes­kus on lä­hel­lä ja pal­jon saa­vu­tet­ta­vam­pi ja OK on­kin, se ei ra­ken­net­tu­na ym­pä­ris­tö­nä enää vas­taa täyt­tä luon­to­e­lä­myk­sel­li­syyt­tä.

Sir­pa Vil­ja­maa