Pai­kal­lis­leh­ti Ylä-Sa­ta­kun­ta on saa­nut kä­siin­sä 17. maa­lis­kuu­ta jär­jes­te­tyn Suo­ma­lai­sen mes­sun au­di­o­rai­dan. Pai­kal­lis­leh­ti jul­kai­see mes­sus­sa kuul­lun saar­nan niin ver­kos­sa kuun­nel­ta­va­na au­di­o­rai­ta­na kuin sii­tä te­ko­ä­lyn avul­la lit­te­roi­dun teks­ti­ver­si­on. Lit­te­roi­tu ver­sio voi poi­ke­ta al­ku­pe­räi­ses­tä teks­tis­tä pie­nel­tä osin.

Mes­sus­sa saar­na­si Par­ka­non seu­ra­kun­ta­pas­to­ri Simi Vir­ta­nen. Saar­na nou­si jul­ki­suu­teen uu­del­leen syk­syl­lä, kun Par­ka­non kant­to­rin teh­tä­väs­tä eron­nut Sa­mu­li Nii­les viit­ta­si sii­hen pai­kal­lis­leh­den läh­tö­haas­tat­te­lus­sa (YS 20.9.2024).

Ylä-Sa­ta­kun­ta jul­kai­si vii­me lau­an­tai­na uu­ti­sen, jo­hon oli upo­tet­tu­na mes­sus­ta teh­ty Yo­u­tu­be-tal­len­ne. Seu­ra­kun­ta pois­ti kui­ten­kin saar­nan ver­kos­ta yl­lät­tä­en myö­hem­min lau­an­tain ai­ka­na.

Kirk­ko­her­ra Lii­sa Myy­ry­läi­nen pe­rus­te­li pois­ta­mis­ta te­ki­jä­noi­keu­del­li­sil­la ky­sy­myk­sil­lä.

Pai­kal­lis­leh­ti jul­kai­see saar­nan, jot­ta jo­kai­sel­la seu­ra­kun­ta­lai­sel­la ja muil­la asi­as­ta kiin­nos­tu­neil­la on mah­dol­li­suus kuun­nel­la tai lu­kea saar­na ja teh­dä sen jäl­keen oma tul­kin­tan­sa asi­as­ta.

Simi Virtasen saarna lit­te­roi­tuna

"Tä­män päi­vän Raa­ma­tun koh­dis­sa me kuu­lem­me kah­des­ta nai­ses­ta, Han­nas­ta ja Ma­ri­as­ta. He kum­mat­kin oli­vat saa­neet ko­kea Ju­ma­lan suur­ta hy­vyyt­tä.

Ja kum­pi­kin heis­tä al­koi ylis­tää Ju­ma­laa. Moni muu­kin asia oli näil­le nai­sil­le yh­teis­tä. Moni muu­kin asia yh­dis­ti hei­tä.

Sekä Han­na et­tä Ma­ria oli­vat Her­ran pal­ve­li­joi­ta tai pal­ve­li­jat­ta­ria. On myös tär­ke­ää huo­ma­ta, et­tä he kun­ni­oit­ti­vat luo­jaan­sa jo en­nen sitä het­keä, jol­loin sai­vat kuul­la nämä suu­ret uu­ti­set las­ten syn­ty­mis­tä. 

Han­na oli vuo­si­kau­sia ol­lut lap­se­ton. Joka vuo­si hän oli mie­hen­sä kans­sa läh­te­nyt ko­ti­kau­pun­gis­taan Sii­loon ru­koi­le­maan. To­den­nä­köi­ses­ti Han­na oli use­am­paan ker­taan ru­koil­lut tätä sa­maa asi­aa, et­tä Ju­ma­la an­tai­si hä­nel­le oman lap­sen. Mut­ta sitä vas­taus­ta Han­nan ru­kouk­seen ei ol­lut kuu­lu­nut.

Han­na ei ol­lut saa­nut las­ta ja kai­ken li­säk­si hän oli jou­tu­nut kär­si­mään pilk­kaa, kun Pe­nin­na kiu­sa­si Han­naa tä­män lap­set­to­muu­des­ta. Tuon kai­ken ah­dis­tuk­sen ja toi­vot­to­muu­den al­la Han­na kui­ten­kin yhä luot­taa Her­raan­sa. Hän ei mis­sään vai­hees­sa kiel­lä Ju­ma­lan hy­vyyt­tä. Vaik­ka tä­hän ru­kouk­seen ei ol­lut tul­lut vas­taus­ta.

Vaan kai­kes­sa epä­var­muu­des­saan­kin hän yhä py­syy lu­ja­na us­kos­sa. Ja vii­mein koit­taa päi­vä, jol­loin Han­na on jäl­leen mie­hen­sä mu­ka­na mat­kus­ta­nut Sii­loon ru­koi­le­maan. Tuol­la ker­ral­la hän it­kee kat­ke­ras­ti ja vuo­dat­taa koko sy­dä­men­sä tus­kan Ju­ma­lal­le.

Pai­kal­le saa­puu pap­pi ni­mel­tä Ee­li, joka luu­lee Han­nan ole­van hu­ma­las­sa, kun huu­let vain liik­ku­vat, mut­ta ään­tä ei kuu­lu lai­sin­kaan. Mut­ta ei Han­na ole juo­vuk­sis­sa, vaan hän vain ru­koi­lee pit­kään ja har­taas­ti koko sy­dä­mes­tään, sie­lus­taan ja voi­mas­taan.

Kun pap­pi Ee­li kuu­lee tä­män ja Han­nan se­li­tyk­sen, hän pyy­tää Is­ra­e­lin Ju­ma­laa an­ta­maan Han­nal­le sen, mitä Han­na oli toi­vo­nut. Kaik­ki­val­ti­as isä oli kuul­lut Han­nan ru­kouk­set ja nyt oli sen ai­ka, jol­loin hän kat­soi par­haak­si vas­ta­ta tuo­hon Han­nan toi­vee­seen. Raa­ma­tus­sa sa­no­taan, et­tä Han­na tuli ras­kaak­si ja syn­nyt­ti ai­ka­naan po­jan. Hän an­toi po­jal­leen ni­men Sa­mu­el sa­no­en, her­ral­ta minä hän­tä pyy­sin.

Yh­tä lail­la Ju­ma­lan pal­ve­li­ja oli myös neit­syt Ma­ria. Vaik­ka hä­nen elä­mäs­tään ei meil­le ko­vin pal­jon ker­ro­ta en­nen Jee­suk­sen syn­ty­mää, käy Raa­ma­tus­ta kui­ten­kin sel­väk­si se, et­tä Ma­ri­a­kin kun­ni­oit­ti luo­jaan­sa jo en­nen näi­tä ih­meel­li­siä ta­pah­tu­mia.

Kun Ma­ria kuu­lee en­ke­lil­tä ar­mon sa­nat, hän vas­taa, minä olen Her­ran pal­ve­li­ja­tar, ta­pah­tu­koon mi­nul­le niin kuin sa­noit. Han­na ja Ma­ria ovat meil­le siis lois­ta­via esi­ku­via Ju­ma­lan pal­ve­li­joi­na. Kum­pi­kaan näis­tä nai­sis­ta ei ko­ro­ta it­se­ään.

He ei­vät pi­tä­neet it­se­ään suu­ri­na, vaan an­toi­vat kai­ken kun­ni­an Her­ral­le luo­jal­le. He ei­vät myös­kään et­si­neet ih­mis­ten tah­toa, vaan Ju­ma­lan tah­toa. Mitä me ys­tä­vät voi­sim­me op­pia tänä päi­vä­nä näil­tä kah­del­ta Her­ran pal­ve­li­jal­ta, Han­nal­ta ja Ma­ri­al­ta? It­se­ä­ni pu­hut­te­lee oi­ke­as­taan kak­si asi­aa, hei­dän nöy­ryy­ten­sä sekä Ju­ma­lan pel­kon­sa.

Ku­ten sa­noin, nämä nai­set ei­vät ylen­tä­neet it­se­ään, mut­ta sen li­säk­si he myös vil­pit­tö­mäs­ti kun­ni­oit­ti­vat Ju­ma­laa ja hä­nen sa­nan­sa. Il­moi­tus­ta, jon­ka he oli­vat saa­neet.

Vii­me ai­koi­na olen sy­dä­mes­sä­ni mu­reh­ti­nut sitä, et­tä mis­sä on mei­dän ai­kam­me Ju­ma­lan pel­ko? Mis­sä sa­man­lai­nen Ju­ma­lan pel­ko, mitä Han­na ja Ma­ria osoit­ti­vat? Mis­sä on Ju­ma­lan sa­nan kun­ni­oi­tus sil­loin, kun yhä kas­va­vis­sa mää­rin kirk­koom­me yri­te­tään ajaa sel­lai­sia aja­tuk­sia, jot­ka sel­ke­äs­ti ovat Ju­ma­lan sa­nan vas­tai­sia?

Kuun­te­le, mitä Ma­ria lau­sui ylis­tä­es­sään Ju­ma­laa.

Hä­nen ni­men­sä on Pyhä, pol­ves­ta pol­veen hän osoit­taa lau­peu­ten­sa niil­le, jot­ka hän­tä pel­kää­vät. Hä­nen kä­ten­sä on teh­nyt mah­ta­via te­ko­ja, hän on lyö­nyt ha­jal­le ne, joil­la on yl­pe­ät aja­tuk­set sy­dä­mes­sään. Tämä Ma­ri­an puhe tai ylis­tys toi mie­lee­ni van­han vir­ren 189 ja sen vii­den­nen sä­keis­tön.

Ha­jo­ta hen­get yl­pe­ät, ne puh­taan sa­nan hyl­kää­vät, ja ai­na uut­ta tar­jo­ten muut­ta­vat sel­vän to­tuu­den. Vi­hol­li­sen työn tun­nis­taa kah­des­ta asi­as­ta. Tun­nis­taa ai­na sii­tä, et­tä hän pyr­kii ky­see­na­lais­ta­maan Ju­ma­lan sa­nan to­tuu­det sekä toi­saal­ta sii­tä, et­tä hän pyr­kii li­sää­mään Ju­ma­lan sa­naan jo­tain sel­lais­ta, mikä sii­hen ei kuu­lu.

Muis­tat­te jo Raa­ma­tun al­ku­leh­dil­tä sen, mitä käär­me sa­noi nai­sel­le: on­ko Ju­ma­la to­del­la sa­no­nut?

 Ha­lu­an roh­kais­ta tei­tä jo­kais­ta pi­tä­mään kiin­ni Ju­ma­lan sa­nas­ta, sii­tä, et­tä Raa­mat­tu on Ju­ma­lan sana, sil­lä ai­no­as­taan sii­nä le­pää mei­dän toi­vom­me. Älä kuun­te­le vie­rai­ta ope­tuk­sia, älä sel­lai­sia ää­niä, jot­ka kiel­tä­vät Ju­ma­lan sa­nan py­hyy­den.

Ole kuin Han­na ja Ma­ria, jot­ka lait­toi­vat toi­von­sa Ju­ma­lan sa­naan ja Ju­ma­lan lu­pauk­siin. Han­nan ja Ma­ri­an ase­ma ei mis­sään ni­mes­sä ol­lut help­po. He jou­tui­vat ko­ke­maan pal­jon vas­tus­tus­ta, pal­jon pilk­kaa, mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta he luot­ti­vat Her­ran.

Apos­to­li Paa­va­li roh­kai­si ai­kan­sa kris­tit­ty­jä sa­no­en: Ju­ma­lan val­ta­kun­taa mei­dän on men­tä­vä mo­nen ah­dis­tuk­sen kaut­ta. Täs­sä ajas­sa jo­kai­nen Ju­ma­lan lap­si jou­tuu mo­nen­lai­siin ko­e­tuk­siin, jo­kai­nen meis­tä tie­tää sen omas­ta ko­ke­muk­ses­ta. Vi­hol­li­nen yrit­tää sam­mut­taa us­kom­me, oma liha tais­te­lee si­nua vas­taan ja maa­il­man hen­ki yrit­tää joh­dat­taa si­nua har­haan.

Olen vii­me päi­vi­nä lu­ke­nut kii­na­lai­ses­ta pas­to­ris­ta ni­mel­tä Zhang Rong­li­ang. Tämä kii­na­lai­nen mies Zhang toi­mi aluk­si Kii­nan kom­mu­nis­ti­puo­lu­een jä­se­ne­nä ja hä­nel­lä oli mah­dol­li­suu­det saa­vut­taa hy­vin ar­vo­kas ase­ma tuos­sa puo­lu­ees­sa 1950-lu­vul­la. Nuo­re­na mie­he­nä hän kui­ten­kin kään­tyi Kris­tuk­sen puo­leen ja jou­tui sen vuok­si van­ki­laan työ­lei­riin ja ki­du­tet­ta­vak­si.

Täl­lä mie­hel­lä hän oli­si pääs­syt van­ki­las­ta heti pois, jos oli­si suos­tu­nut te­ke­mään kak­si asi­aa. En­sin­nä­kin kiel­tä­mään Jee­suk­sen sekä toi­sek­si il­mi­an­ta­maan mui­ta paik­ka­kun­nan kris­tit­ty­jä. Mut­ta kum­paa­kaan Zhang ei suos­tu­nut te­ke­mään.

Hän ei kos­kaan kiel­tä­nyt Jee­sus­ta, kos­ka hän oli op­pi­nut tun­te­maan kuka on Jee­sus Kris­tus. Hän tie­si sen, et­tä Jee­sus oli an­ta­nut hä­nel­le kaik­kein kal­leim­man. Jee­sus oli an­ta­nut hä­nel­le elä­män.

Ris­til­lä vuo­ta­nut veri oli vuo­ta­nut myös hä­nen syn­tien­sä täh­den. Hän oli saa­nut kaik­ki syn­tin­sä an­teek­si ja sii­tä hän oli ikui­ses­ti kii­tol­li­nen. Jos sinä olet Her­ran pal­ve­li­ja, mut­ta suh­tee­si on kyl­men­ty­nyt Jee­suk­seen, niin mene tänä il­ta­na Ju­ma­lan eteen. Tun­nus­ta omat rik­ko­muk­se­si ja luo­ta us­kos­sa sii­hen, et­tä Jee­sus on ris­til­lä si­nun syn­ti­si so­vit­ta­nut. Hän an­taa si­nun sy­dä­me­si rau­han ja ilon ja täyt­tää si­nut Py­häl­lä hen­gel­lä.

Roh­kai­sun sa­nat tah­don vie­lä lau­sua jo­kai­sel­le, joka on vä­sy­nyt kul­kea. Jätä taak­ka­si Her­ral­le ja luo­ta sii­hen, et­tä Her­ra myös si­nun sy­dä­me­si vir­voit­taa. Hän tu­lee an­ta­maan si­nul­le oi­ke­al­la ajal­laan juu­ri sitä, mitä sinä tar­vit­set. An­na myös eh­tool­li­sen tä­nään ra­vi­ta sie­lu­a­si ja vah­vis­taa us­ko­a­si.

Hy­vät ys­tä­vät, meil­lä on sel­lai­nen Ju­ma­la, joka ei mei­tä kos­kaan jätä, ei mei­tä kos­kaan hyl­kää. Hän on jo­kai­sen tei­dän kans­sa maa­il­man lop­puun as­ti. Aa­men."

Ylä-Sa­ta­kun­nan työ­ryh­mä: Emil Kui­va­nen, Juk­ka Huik­ko