Jon­net ei muis­ta, mut­ta sil­loin, kun minä olin nuo­ri yh­del­lä te­le­vi­si­on nel­jäs­tä ka­na­vas­ta tuli Mar­co Bjurst­rö­min juon­ta­ma oh­jel­ma ni­mel­tä Bumt­si­bum. Jaa mut­ta on­han nyt tul­lut myös uus­tuo­tan­to­na sa­man­ni­mis­tä oh­jel­maa, mut­ta me var­hais­kes­ki-ikäi­set te­le­vi­si­on kat­so­jat tie­däm­me, et­tei se ol­lut lä­hes­kään sama ja toi­saal­ta et­tä ny­ky­ään te­le­vi­si­o­ka­na­via, tal­len­ti­mia ja suo­ra­tois­to­pal­ve­lu­ja on niin pal­jon, et­tei koko kan­san yh­teis­tä sau­nail­lan lau­lu­het­keä ko­to­na per­heen pa­ris­sa voi ko­kea enää kan­sal­li­ses­ti sa­mas­sa mit­ta­kaa­vas­sa.

Bumt­si­bu­min pe­ru­si­dea on siis se, et­tä kak­si jouk­ku­et­ta yrit­tää rat­kais­ta jo­ta­kin tun­net­tua lau­lua kuu­den vih­je­sa­nan avul­la, ja ne sa­nat saa näh­tä­vik­seen yk­si ker­ral­laan, ja ai­na jouk­ku­een on­nis­tu­es­sa lau­la­maan lau­lun, jos­ta löy­tyy ky­syi­nen vih­je­sa­na, se saa uu­den vuo­ron pal­jas­taa seu­raa­va sana. Ja lo­pul­ta pis­teen saa se jouk­kue, joka on­nis­tuu rat­kai­se­maan, mis­tä lau­lus­ta koko sa­na­jouk­ko sel­lai­se­naan on pe­räi­sin.

Joka ta­pauk­ses­sa siis mei­dän per­heem­me – ak­tii­vi­se­na mu­siik­ki­per­hee­nä – oli Bumt­si­bu­min ak­tii­vi­nen suur­ku­lut­ta­ja­per­he, ja meil­lä oli lau­an­tai-il­tai­sin kes­ke­näm­me pien­tä ki­saa, kuka kek­sii eni­ten lau­lu­ja ja sen oi­ke­an lau­lun.

Bumt­si­bu­mia lä­he­tet­tiin vuo­si­na 1997–2005, ja sen juon­ta­ja­na toi­mi Mar­co Bjurst­röm. Jouk­ku­ei­den va­ki­kap­tee­nei­na toi­mi­vat Sep­po Hovi ja Esa Nie­mi, ja lau­lu­jen sä­es­tyk­seen mu­kaan liit­tyi myös Jari Pu­ha­kan joh­ta­ma Bumt­si­bum-or­kes­te­ri… Muu­si­kot siis esit­ti­vät te­le­vi­si­os­sa mitä ta­han­sa bii­se­jä mis­tä ta­han­sa sä­vel­la­jis­ta. Ym­mär­sin, mi­ten kova jut­tu se oli, kun it­se­kin aloit­te­lin poi­ka­bän­di­toi­min­taa noi­na vuo­si­na.

Bumt­si­bum lop­pui, mut­ta jo­ten­kin sii­tä tuli elä­män­ta­pa. Huo­ma­sin tä­män, kun to­ka­luok­ka­lai­nen tyt­tä­re­ni il­moit­ti mi­nul­le:

– Isi, se on är­syt­tä­vää, kun sinä alat kai­kis­ta sa­nois­ta ai­na lau­laa, kai­kis­ta sa­nois­ta tu­lee ai­na mie­leen jo­kin lau­lu!

Se, pis­ti miet­ti­mään… ei kai se voi­si ol­la tot­ta tai edes un­ta pet­tä­vää... Ja tie­sin, et­tä jo­ta­kin nyt vih­doin oi­val­lan… Tää se päi­vä on... Mies, kun tu­lee tiet­tyyn ikään… Kato, sem­mos­ta mie­hen elä­mä on… Ja lau­lu ai­na soi. Kyl­lä elä­mä on pas­ka­mais­ta… Mut­ta mikä lau­la­en tu­lee, se vi­hel­tä­en me­nee… Sa­nat ei­vät rii­tä ker­to­maan…

Ja sit­ten ajat­te­lin, et­tä tyt­tä­re­ni tai­taa ol­la oi­ke­as­sa, hän on to­del­la vii­sas, ja hän­kin elää vain het­ken ver­ran… Mut­ta on­han se päi­vä vie­lä huo­men­na­kin, et­tä ele­tään­pä sit­ten vä­hän rei­lum­min... Lap­set keh­dos­taan nään vart­tu­van ja mua enem­män nään op­pi­van. Ja taas ih­met­te­len, what a won­der­ful World. Oh ye­ah…

Sen tun­nus­tan, et­tä… mitä pie­nem­pi mies, sitä haus­kem­mat ju­tut. Tämä maa­il­ma on on pien­ten ja nok­ke­lien. Mitä suu­rem­pi mies, sitä tyl­sem­mät ju­tut: ne vain ker­to­vat va­luus­ta sok­ke­lien.

Sel­lais­ta elä­mä on oman elä­män­sä mar­co­e­sa­sep­po­na...

Jaak­ko Vii­ta­la

PS. Suo­sik­ki­ni oli näis­tä va­ki­ouk­ke­leis­ta oli Sep­po Hovi – tie­ten­kin. Ja it­se asi­as­sa Se­pon poi­ka oli en­sim­mäi­nen, joka mi­nul­le ker­toi WTC-is­kus­ta, mut­ta nyt en ker­ro kuin­ka jou­duin Ho­vin naa­pu­riin...