Kyl­lä kai sen nyt jo voi myön­tää, et­tä olen teh­nyt pa­luun ope­tus­työ­hön. Edel­leen­kään en sul­je mui­ta vaih­to­eh­to­ja pois, mut­ta käy­tän­nös­sä työ­ti­lai­suu­det tun­tu­vat tu­le­van nyt eteen lu­ku­kau­sit­tain ja -vuo­sit­tain, jo­ten niis­sä ni­vel­vai­heis­sa opet­ta­jan paik­ko­ja vain sat­tuu ole­maan au­ki pro­sen­tu­aa­li­ses­ti eni­ten.

Joka ta­pauk­ses­sa nyt ai­na­kin ke­vää­seen as­ti mi­nut ta­paa kou­lu­päi­vien ai­ka­na Ah­lais­ten kou­lul­ta ope­tus­teh­tä­vis­tä. Tai siis ei ta­paa: kou­lun si­sä­ti­loi­hin ei saa tul­la ul­ko­puo­li­sia, ei edes van­hem­pia. Tie­tys­ti kiin­teis­huol­lon hen­ki­lös­töä tu­lee ja me­nee il­man, et­tä heis­tä on mi­tään tie­toa, mut­ta kui­ten­kin... Sen si­jaan esi­mer­kik­si kier­tä­viä eng­lan­ni­no­pet­ta­jia ei käy; se olen eh­kä minä. Mut­ta mi­nä­kään en kier­rä, vaan op­pi­laat kou­lus­sa kier­tä­vät ja tu­le­vat luok­kaa­ni vuo­ro­tel­len. Tai tie­tys­ti mi­nä­kin kier­rän, de­sin­fi­oin­ti­ai­neen ja rä­tin kans­sa luo­kan en­nen op­pi­lai­den vaih­tu­mis­ta. Mut­ta kui­ten­kin...

Kun olin te­ke­mäs­sä pa­luu­ta ope­tus­teh­tä­viin, mi­nul­ta ky­syt­tiin, mil­lai­nen opet­ta­ja olen. Vas­ta­sin, et­ten oi­ke­as­taan tie­dä, kos­ka edel­li­ses­tä ker­ras­ta oli niin kau­an. Edel­li­sel­lä ker­ral­la opet­ta­ja­na ol­les­sa­ni olin ol­lut lap­se­ton iki­sink­ku, ja nyt olin nai­mi­sis­sa ole­va kak­si­lap­si­sen per­heen isä.

Sen si­jaan ope­tus­fi­lo­so­fi­aa­ni olin eh­ti­nyt miet­tiä näi­nä vuo­si­na pal­jon…

Olet­te­ko ol­leet kou­lu­tuk­ses­sa tai lu­en­to­ti­lai­suu­des­sa, jos­sa on sa­not­tu, et­tä nyt pi­täi­si kes­kus­tel­la pa­rin kans­sa tai muo­dos­taa pie­ni ryh­mä? Mi­nus­ta jo­ten­kin tun­tuu, et­tä ai­ka moni on. Ja hom­ma­han me­nee niin, et­tä en­sin al­kaa jäns­kät­tää, kuka mi­nut huo­lii pa­rik­seen ja mis­tä löy­dän ryh­män. Sit­ten opet­ta­ja näyt­tää: ol­kaa te kol­me sii­nä ryh­mä ja te kol­me ja… Sit­ten pi­tää men­nä vie­rai­den ih­mis­ten kans­sa pu­hu­maan ja on­han se jän­nää, help­poa se oli tuos­sa naa­pu­ri­ryh­mäs­sä, kun ovat omal­la työ­po­ru­kal­la tul­leet… Sit­ten esit­täy­dy­tään ja kap­pas ryh­mäs­sä on­kin ihan mu­ka­via ih­mi­siä, kun vain suun­sa avaa – ja kaik­ki ajat­te­le­vat ihan sa­moin. Ja opet­ta­ja an­taa lu­van aloit­taa ryh­mä­työ… Täs­sä vai­hees­sa ai­kui­set kat­so­vat ryh­mä­nä tau­lul­le ja ru­pe­a­vat lu­ke­maan, mitä pi­ti­kään teh­dä.

On­nek­si kou­lu­lai­set ovat pal­jon… tuo­ta… vai ovat­ko? Ei­vät ole.

Ku­ten La­ot­se kir­joit­ti Jee­suk­sen syn­ty­män ai­koi­hin: ”Kun op­pi­las on val­mis, opet­ta­ja tu­lee. Kun op­pi­las on oi­ke­as­ti val­mis, opet­ta­ja häi­pyy.”

Olen ku­van­nut omaa ope­tus­tyy­li­ä­ni po­lee­mi­sek­si. Tar­koi­tan sil­lä sitä, et­tä aluk­si py­rin hiu­kan ku­tit­te­le­maan ja he­rät­te­le­mään ajat­te­lua, ja sit­ten hei­tän op­pi­laat teh­tä­vien kimp­puun. Kun he al­ka­vat teh­dä teh­tä­viä, heil­le sel­vi­ää, osaa­vat­ko he vai ei­vät. Ja jos ei­vät osaa, he kat­so­vat tau­lul­ta, mi­tä­hän se opet­ta­ja­par­ka yrit­ti­kään so­per­taa. Ja jos ei­vät sii­tä­kään vie­lä hok­saa, ky­sy­vät ka­ve­ril­ta tai viit­taa­vat ja ky­sy­vät opet­ta­jal­ta. Ja sit­ten kun op­pi­laal­la on ky­sy­mys, sii­hen on yleen­sä help­po vas­ta­ta. Mut­ta op­pi­lai­den on vai­kea ym­mär­tää etu­kä­teen ker­rot­tua vas­taus­ta, jos he ei­vät en­sin ym­mär­rä, mikä on ky­sy­mys.

La­ot­sea mu­kail­len: Kun op­pi­laal­la on ky­sy­mys, Jaak­ko vas­taa. Kun op­pi­las on ym­mär­tä­nyt vas­tauk­sen, Jaak­ko häi­pyy…

Jos­kus luo­kas­sa to­sin saat­taa ol­la op­pi­las, joka ei vält­tä­mät­tä jak­sa ky­syä – edes ka­ve­ril­ta. Sen si­jaan hä­nel­le tu­lee mie­leen men­nä ka­ve­rin vie­reen ja al­kaa ju­tus­tel­la pleik­ka­ri­pe­leis­tä tai tu­be­vi­de­ois­ta. Ja mitä opet­ta­ja sit­ten te­kee? Sitä täs­sä päi­vä­työ­nä­ni mie­tin, mut­ta kui­ten­kin...

Jaak­ko Vii­ta­la