En­si sun­nun­tai­na kir­kois­sa ai­hee­na on Jee­sus he­rät­tää us­kon. Ai­heen kans­sa olem­me kris­til­li­sen us­kon yti­mes­sä. Ai­heen mu­kai­ses­ti kaik­ki ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen vir­ret ja teks­tit kes­kit­ty­vät us­kon al­ka­jaan ja täy­del­li­sek­si te­ki­jään – Jee­suk­seen Kris­tuk­seen. Hän on kris­til­li­sen us­kon ydin, joka evan­ke­liu­meis­sa to­dis­taa, vii­ta­ten ”kir­joi­tuk­siin” eli van­haan tes­ta­ment­tiin, et­tä il­man hän­tä ih­mi­nen ei saa mi­tään ai­kaan.

Il­man hän­tä ei edes ole ole­mas­sa kris­til­lis­tä us­koa ja pe­las­tus­ta kris­til­li­ses­sä mer­ki­tyk­ses­sä – kaik­ki riip­puu hä­nen toi­min­nas­taan pie­nen ih­mi­sen hy­väk­si ja puo­les­ta. Us­ko on se vä­li­ne, joka liit­tää pie­nen ih­mi­sen elä­vään yh­tey­teen Kris­tuk­sen kans­sa.

Läpi koko raa­ma­tun kul­kee aja­tus sii­tä, et­tä ul­ko­nai­nen jä­se­nyys Ju­ma­lan kan­saan ei ta­kaa yk­sit­täi­sen ih­mi­sen pe­ril­le pää­syä ja au­tuu­den osal­li­suut­ta. Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa mui­nai­sen Is­ra­e­lin kan­san ul­ko­nai­nen jä­se­nyys oli si­nän­sä hyvä ja suu­ri lah­ja, mut­ta ih­mi­sen täy­tyi si­säis­tää kaik­ki se mitä us­kon yh­tei­sö opet­ti – ei siis Moo­sek­sen us­ko­kaan ol­lut ”vain” ul­ko­nais­ta Too­ran nou­dat­ta­mis­ta!

Pro­fee­tat saar­na­si­vat ja ke­hot­ti­vat kan­saa pa­laa­maan ta­kai­sin Ju­ma­lan luo saa­maan li­ha­sy­dän ki­vi­sy­dä­men ti­lal­le. Sa­maa aja­tus­ta opet­taa Uu­si tes­ta­ment­ti hiu­kan toi­sin il­mauk­sin, mut­ta poh­jim­mal­taan aja­tus on sama. Siel­lä pu­hu­taan us­kos­ta ja sy­dä­men us­kos­ta, jos­ta käy­te­tään myös ni­meä uu­des­ti­syn­ty­mi­nen tai Hen­ges­tä syn­ty­mi­nen.

Eli mo­lem­mat raa­ma­tun osat pu­hu­vat sii­tä, et­tä ih­mi­sen si­sim­mäs­sä – sy­dä­mes­sä – täy­tyy ta­pah­tua muu­tos, joka sit­ten ajan myö­tä nä­kyy myös elä­väs­sä elä­mäs­sä.

Kris­til­li­nen us­ko on ole­muk­sel­taan Ju­ma­lan sa­naan ja lu­pauk­seen luot­ta­mis­ta. Se ei ole luu­le­mis­ta, vaik­ka esi­mer­kik­si ris­ti­sa­na­teh­tä­vis­sä us­ko­mi­nen ja luu­le­mi­nen on ”saar­nat­tu” sy­no­nyy­meik­si, joka on kris­til­li­sen us­kon vä­hät­te­lyä ja vää­ris­te­lyä. Sen si­jaan kris­til­li­sen us­kon ole­mus on lu­jaa luot­ta­mis­ta sii­hen, et­tä Ju­ma­la on hyvä ja ra­kas­ta­va ja ha­lu­aa pelk­kää hy­vää jo­kai­sel­le luo­mal­leen ih­mi­sel­le.

Tämä tuli kirk­kaim­min nä­ky­viin sii­nä, kun hän an­toi ai­no­an, rak­kaan poi­ka­nan­sa – Jee­suk­sen – syn­tien so­vi­tuk­sek­si, ja niin hank­ki täy­del­li­sen ja kai­ken kat­ta­van an­teek­si­an­ta­muk­sen jo­kai­sel­le, joka ha­lu­aa us­koa. Täl­lai­nen us­ko ei ole luu­lot­te­lua tai luu­lous­koa, vaan elä­vää ja elä­mäk­si te­ke­vää sy­dä­men us­koa, joka py­syi ja py­syy vah­va­na sil­loin­kin, kun ih­mi­nen jou­tuu ”mak­sa­maan” us­ko­mi­ses­taan vaik­ka­pa hen­gel­lään.

Täs­tä ai­hees­ta pu­hum­me li­sää Kih­ni­ön seu­ra­kun­ta­ta­lol­la ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa 26.1. kel­lo 10 al­ka­en.

Han­nu Hii­pak­ka

pas­to­ri, TM