(Luuk. 7:36–50)

Kun pak­ka­nen pai­nuu alem­mas, tui­jo­tan mit­ta­ria ja jään si­säl­le,

sinä sen si­jaan tu­let vie­raak­si mi­nun luok­se­ni.

Minä kar­tan kyl­mää ja kää­riy­dyn pei­ton al­le pii­loon,

mut­ta sinä tuot läm­mön tul­les­sa­si, sy­ty­tät tu­len ja in­non.

Sinä ra­kas­tat pal­jon, minä vain vä­hän.

Sinä kie­dot mi­nut kat­see­see­si, se on täyn­nä hy­väk­sy­vää lem­peyt­tä,

kun mi­nun kat­see­ni on hel­pos­ti hyi­nen ja hyl­ki­vä.

Minä en osaa si­nun lail­la­si näh­dä sy­dä­meen as­ti,

mi­nun mit­ta­ri­ni on pin­nal­li­nen ja sen as­teik­ko osoit­taa jo val­miik­si mii­nus­ta.

Kun sinä sul­jet läs­nä­o­loo­si ja seu­raa­si,

minä vie­lä ar­vi­oin ja ar­vos­te­len, kuka kel­paa ja mah­tuu mu­kaan.

Sinä an­nat an­teek­si sil­le, joka pyy­tää,

mut­ta minä py­syn vii­le­ä­nä ja kes­tää kau­an, et­tä koh­mei­set sor­met avau­tu­vat nyr­kis­tä.

Sinä ra­kas­tat pal­jon, minä vain vä­hän,

mut­ta sen ver­ran sen­tään.

Vii­vy sik­si luo­na­ni, et­tä op­pi­sin ole­maan enem­män kal­tai­se­si,

ra­kas­ta­maan enem­män ja kat­so­maan kau­niim­min.

Su­la­ta rin­nas­ta­ni jää, jon­ka ko­vuus saa ih­mis­suh­tee­ni kyl­me­ne­mään ja it­se­ni­kin pa­le­le­maan.

Su­la­ta sil­mii­ni kyy­ne­leet, jot­ta voi­sin pa­rem­min it­keä jal­ko­je­si juu­res­sa tai ol­ka­pää­tä­si vas­ten.

Läm­mi­tä mi­nua ar­mo­si heh­kul­la, jot­ta osai­sin ol­la lem­pe­äm­pi toi­sil­le ja kat­soi­sin myös it­se­ä­ni vä­lit­tä­väm­min.

Vii­vy luo­na­ni, jot­ta si­nun lail­la­si tu­li­sin roh­ke­ak­si,

oli­sin val­miim­pi ja us­kal­tai­sin toi­mia kyy­ni­siä ole­tuk­sia ja sy­dä­met­tö­myyt­tä vas­taan.

En pel­käi­si as­tua ulos pak­ka­seen, sil­lä si­nun läm­pö­si on tart­tu­nut mi­nuun.

Vil­le Tik­ka­nen