Niin kuin Isä ar­mah­taa lap­si­aan, niin ar­mah­taa Her­ran nii­tä, jot­ka pel­kää­vät ja ra­kas­ta­vat hän­tä… Ih­mi­sen eli­nai­ka on niin kuin ruo­hon, het­ken hän ku­kois­taa, ja kun tuu­li käy hä­nen yli, ei hän­tä enää ole, ei­kä hä­nen asuin­si­jan­sa hän­tä tun­ne. Mut­ta Her­ran ar­mo py­syy. Se on ikui­nen niil­le, jot­ka pel­kää­vät ja ra­kas­ta­vat hän­tä. (Ps. 103: 15-17)

Ju­ma­lan ar­mos­ta Kar­vi­an seu­ra­kun­ta sai tes­ta­ment­ti­lah­joi­tuk­sen, pe­rin­nön. Vä­hä­vä­ki­sel­le seu­ra­kun­nal­le se oli suu­ri lah­ja! Uu­den vuo­den aluk­si pe­rin­nön käyt­töä on jo hiu­kan eh­dit­ty poh­tia, seu­ra­kun­ta­lai­sen hy­väk­si. Suun­ni­tel­lut kor­jaus- ja ra­ken­nus­hank­keet seu­ra­kun­nan ti­lois­sa tul­laan to­teut­ta­maan. Esi­mer­kik­si uu­si ja toi­mi­vam­pi ruu­mis­huo­ne tul­laan ra­ken­ta­maan, pal­ve­le­maan seu­raa­vat 100 vuot­ta kar­vi­a­lai­sia, ol­koon sen nimi Lii­mu.

Myös siu­naus­kap­pe­lia kun­nos­te­taan, vält­tä­mät­tö­min toi­min. Seu­ra­kun­ta­ta­lo­kin vaa­tii pien­tä lait­toa, ai­na­kin keit­ti­ön suh­teen, jot­ta se yhä pal­ve­li­si pit­kään seu­ra­kun­ta­lais­ten käy­tös­sä.

Ra­ken­nus­töi­den li­säk­si tes­ta­men­tin lah­joit­ta­ja toi­voi var­mas­ti myös omai­suu­ten­sa aut­ta­van seu­ra­kun­nan toi­min­taa, eli seu­ra­kun­nan hen­gel­li­sen elä­män ja us­kon­nol­li­sen tar­peen vah­vis­ta­mis­ta. Oli­han ta­los­sa ”kirk­kous­ko­vai­nen” emän­tä ja su­vus­sa jopa lä­he­tys­työn­te­ki­jä!

Avoi­mien ovien ti­lai­suus lau­an­tai­na ke­rä­si kla­pi­tal­koi­siin mel­ko jou­kon ih­mi­siä, kat­so­maan Tuu­len­ky­läl­lä paik­ko­ja. Sa­mal­la sai os­taa lä­he­tys­työn hy­väk­si hal­ko­ja ja kla­pe­ja. Ker­ty­vät va­rat käy­te­tään Kar­vi­as­sa lä­he­tys­työ­hön, eli mah­dol­lis­te­taan lä­het­ti­vie­rai­lu­ja, ti­lai­suuk­sia ja ta­pah­tu­miin osal­lis­tu­mis­ta. Tär­ke­ää on myös lä­he­tys­kas­va­tus esi­mer­kik­si kou­lus­sa.

Us­kon, et­tä seu­raa­vak­si voi­si ri­kas­tua di­a­ko­ni­a­työ pie­nin muis­ta­mi­sin? Kirk­ko­val­tuus­to toi­voi myös pa­nos­tus­ta las­ten­lei­rei­hin sekä rip­pi­kou­lu- ja nuo­ri­so­työ­hön, ja us­kon, et­tä ai­kui­set saa­vat osan­sa myös ret­kin, ta­pah­tu­min ja ti­lai­suuk­sin. Ei­kä Ar­von met­siä hä­täi­ses­ti myy­dä, sil­lä ne on help­po sääs­tää myös pa­hem­man päi­vän va­ral­le.

Tä­hän­kin Ju­ma­lan siu­nauk­seen ja ar­mo­lah­jaan liit­tyy siis vas­tuu sen hy­väs­tä hoi­dos­ta ja ta­sa­puo­li­ses­ta ja­os­ta. Kun Ju­ma­lal­ta jo­tain saa­daan, kii­tok­sen li­säk­si, tu­lee mei­dän tai­ten hoi­taa sitä ar­mo­ta­lout­ta, et­tä Ju­ma­lan rak­kaus yhä kas­vai­si, ja siu­naus asui­si mei­dän pääl­läm­me.

Ju­ma­lan ar­mo­vai­ku­tus py­syy, vaik­ka ih­mi­nen ker­ran kuo­lee­kin. Ar­mo on ikuis­ta, ja sii­tä ovat kaik­ki ih­mi­set lo­pul­ta osal­li­set. Ar­mo kan­taa Tai­vaa­seen as­ti.

Sep­po-pap­pi

Kar­via