Sei­son van­han Kir­kon­ky­län kou­lun edus­tal­la sa­teen­var­jon al­la. Tui­jo­tan ra­ken­nus­ta, joka oli le­vän­nyt pai­koil­laan ko­ti­ky­lä­ni ai­no­kai­sel­la ky­län­rai­til­la koko elä­mä­ni.

Poh­din usein vuo­sien ajan, mil­tä sen si­säl­lä ny­ky­ään näyt­ti. Haa­vei­lin ai­na pää­se­vä­ni vie­lä joku päi­vä kur­kis­ta­maan van­haan eka­luok­kaa­ni, jos­sa vie­tin elä­mä­ni en­sim­mäi­sen yö­kou­lun. Ha­lu­sin näh­dä, oli­ko nau­la­koi­den luo­na yhä saap­paan­jäl­ki ka­tos­sa, kun yk­si luok­ka­lai­se­ni vis­ka­si jos­kus ken­kän­sä ka­ton­ra­jaan. Mie­tin, mil­tä vin­tin rap­pu­käy­tä­vä näyt­ti tai mil­tä tun­tui nos­tel­la pie­niä pol­vi­aan kor­keil­la puu­por­tail­la pääs­täk­seen ylä­ker­ran il­ta­päi­vä­ker­hoon.

Seu­raa­van ker­ran näin sa­man rap­pu­käy­tä­vän 13 vuot­ta myö­hem­min, mut­ta nyt sen nä­ki­vät kaik­ki muut­kin. Koko va­sen sii­pi kou­lus­ta oli pelk­kää epä­mää­räis­tä hir­si­ka­saa, ja sei­nä, joka en­nen erot­ti mi­nut ja rap­pu­käy­tä­vän toi­sis­taan, oli re­vit­ty au­ki. Rap­pu­käy­tä­vä am­mot­ti pal­jaa­na ja sa­teen kas­te­le­ma­na, koko ky­läl­le.

Kat­soin muo­toil­tua kai­det­ta, jos­sa me te­na­vi­na kii­pei­lim­me ja por­ras­ten si­ni­har­maa­ta maa­li­pin­taa, joka oli jää­nyt niin elä­väs­ti mie­leen lap­suu­des­ta­ni. En­pä oli­si us­ko­nut täl­lais­ta jäl­leen­nä­ke­mis­tä. Kun vii­mein läh­din pai­kal­ta, mie­tin, oli­si­vat­ko ne sii­nä enää huo­men­na.

Al­le­kir­joi­tin kou­lun pe­las­ta­mi­seen liit­ty­vän ad­res­sin pe­rus­te­lui­neen. Sitä tul­tiin ke­hu­maan mi­nul­le kas­vo­tus­ten sa­moi­hin ai­koi­hin, kun ky­län toi­ses­sa pääs­sä yli sata vuot­ta van­haa hirt­tä re­vit­tiin ir­ti lii­tok­sis­taan.

Joi­den­kin vai­val­la ra­ken­ta­ma elä­män­työ oli al­haal­la vii­kos­sa. Aja­tus sii­tä oli bru­taa­li. Mi­nua pyy­det­tiin jopa lä­het­tä­mään pe­rus­te­lu­ni leh­teen. En kui­ten­kaan teh­nyt niin, kos­ka en ko­ke­nut sen si­säl­lön ol­leen enää re­le­vant­ti sii­nä vai­hees­sa, kun kan­sa­kou­lun koh­dal­la oli vain yk­si uu­si elo­ton ja au­tio mai­se­ma. Al­le­kir­joi­tuk­sel­la oli ta­san yk­si teh­tä­vä – sen kuu­lui vai­kut­taa. Ja se epä­on­nis­tui sii­nä.

Oli­si var­mas­ti joi­den­kin mie­les­tä pa­rem­pi, et­tä en ot­tai­si ti­lan­tee­seen enää mi­tään kan­taa. Mut­ta koen, et­tä vaik­ka kou­lua ei saa ta­kai­sin, on yh­tä tär­ke­ää an­taa ti­laa myös heil­le, joi­den ää­net ei­vät riit­tä­neet vai­kut­ta­mi­seen. Pu­hua sii­tä osas­ta kan­saa, joka toi­voi toi­sen­lais­ta lop­pu­tu­le­maa.

120 vuot­ta täyt­tä­nyt kou­lum­me oli maa­lan­nut Kih­ni­ön ka­tu­ku­vaa kau­em­min kuin suu­rin osa kih­ni­ö­läi­sis­tä on ol­lut edes ole­mas­sa. Sen his­to­ri­al­li­nen ja kult­tuu­ri­nen ar­vo oli­vat mit­taa­mat­to­mat, vä­hät­te­le­mät­tä ra­ken­nuk­sen al­ku­pe­räis­tä tar­koi­tus­ta toi­mia konk­reet­ti­se­na kas­vu­ym­pä­ris­tö­nä, jos­sa on saa­nut vart­tua iso­van­hem­pie­ni, van­hem­pie­ni ja vie­lä mi­nun­kin su­ku­pol­ve­ni. Kir­kon­ky­län kou­lu oli yk­si mer­kit­tä­vim­mis­tä asi­ois­ta, joka yh­dis­ti kih­ni­ö­läi­siä.

On voi­vo­tel­tu, et­tä ti­lan­net­ta oli­si pi­tä­nyt lä­hes­tyä jo alus­ta as­ti ai­van eri ta­val­la. Nyt­hän sen kä­sit­tää pa­rem­min it­se­kin, mut­ta kun van­haan kou­luun liit­ty­vät kriit­ti­sim­mät pää­tök­set oli­vat te­keil­lä, ne­los­luok­ka­lai­nen minä as­kar­te­li uu­del­la ala-as­teel­la lin­tu­ja ik­ku­naan ja opet­te­li lau­su­maan eng­lan­nik­si. Sil­ti muis­tan sen­kin ikäi­se­nä ky­sy­nee­ni ää­neen, et­tä mi­tä­kö­hän van­hal­le kou­lul­le käy; pää­sem­me­kö enää kos­kaan sin­ne?

Kat­so­taan, mi­nul­le vas­tat­tiin. Ja niin sitä kat­sot­tiin ja kat­sot­tiin ja kat­sot­tiin. Tä­nään ei ole enää mi­tään kat­sot­ta­vaa, kir­jai­mel­li­ses­ti.

Meil­tä ky­sy­tään, mik­si me sii­tä nyt enää va­li­tam­me. Kun­nal­la ei vain yk­sin­ker­tai­ses­ti ol­lut va­raa kor­ja­ta kou­lua. Pää­tök­sen seu­rauk­set on jo teh­ty, kou­lu on pu­ret­tu em­me­kä me voi vai­kut­taa asi­aan enää mil­lään ta­val­la. Mut­ta juu­ri­han sitä me su­rem­me. Pur­kua toi­vo­neet ovat saa­neet tah­ton­sa läpi. Ih­mi­sil­lä on oi­keus ol­la tyy­ty­mät­tö­miä lop­pu­tu­lok­seen tai sii­hen, mi­ten asi­at pää­tyi­vät sekä il­mais­ta tun­teen­sa ai­hees­ta. Hy­vän kun­nan tu­li­si tur­va­ta tämä oi­keus il­man pel­koa sii­tä, et­tä ke­tään syr­ji­tään tai sor­si­taan.

Nyt vain toi­von, et­tä jos kir­kon­ky­län kou­lun jät­tä­mäl­le au­kol­le on oi­ke­as­ti te­keil­lä jo­tain ky­län lap­sil­le – niin kuin pur­kua on mo­nien osal­ta pe­rus­tel­tu – niin nuo­ril­ta myös ky­syt­täi­siin, mitä he sii­hen toi­voi­si­vat. Jos täl­lai­sia pää­tök­siä teh­dään las­ten ja nuor­ten puo­lia aja­tel­len, niin heil­lä kuu­lui­si ol­la myös mah­dol­li­suus vai­kut­taa nii­hin.

Tän­ne jää nyt su­rul­li­nen ih­mis­kan­sa. Voi ol­la, et­tä tä­män teks­tin jäl­keen se osa kan­sas­tam­me hil­je­nee. Sii­nä vai­hees­sa toi­set hur­raa­vat ja huo­kai­se­vat hel­po­tuk­ses­ta. He pu­hu­vat uu­sis­ta mah­dol­li­suuk­sis­ta ja sii­tä, kuin­ka elä­mä jat­kuu. Viik­ko­jen si­säl­lä kaik­ki on taas ar­ki­kii­ret­tä ja unoh­dus­ta. Hei­dän sil­män­sä tot­tu­vat tyh­jään ti­laan, jon­ka ohi he aja­vat kat­so­mat­ta, kos­ka syy­tä sil­le ei enää vain ole.

Ih­mi­set mu­kau­tu­vat uu­teen ja su­rul­li­set jää­vät jal­koi­hin, kos­ka he kat­so­vat yhä, ei­vät­kä näe vaik­ka kuin­ka toi­voi­si­vat. Kun tun­ne­aal­to ajan mu­ka­na ta­soit­tuu, kaik­ki on taas niin kuin ai­na en­nen­kin.

Mut­ta tän­ne jää yhä su­rul­li­nen kan­sa.

Me­li­na Hir­vi­nie­mi

Kir­joit­ta­ja on kou­lun en­ti­nen op­pi­las.