Kir­kas­tus­sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Mark. 9:2-8) Jee­suk­sen ul­ko­muo­to muut­tui ope­tus­las­ten näh­den ja hä­nen vaat­teen­sa al­koi­vat hoh­taa kirk­kaan val­kei­na. Kor­ke­al­la vuo­rel­la, kir­kas­tus­vuo­rel­la, ta­pah­tui iso­ja asi­oi­ta. Kai­ken kes­ki­pis­tee­nä oli Jee­sus Kris­tus, hä­nen ih­meel­li­nen muut­tu­nut ole­muk­sen­sa, hä­nen va­lon­sa ja kirk­kau­ten­sa.

Ope­tus­lap­sis­ta pai­kal­la oli­vat Pie­ta­ri, Jaa­kob ja Jo­han­nes. He sai­vat näh­dä siel­lä jo­tain Jee­suk­sen to­del­li­ses­ta suu­ruu­des­ta ja kirk­kau­des­ta. Jee­suk­sen muut­tu­neen ole­muk­sen li­säk­si he kuu­li­vat pil­ves­tä ää­nen, joka sa­noi Tämä on mi­nun ra­kas Poi­ka­ni, kuul­kaa hän­tä. Isä Ju­ma­la pu­hui pil­ves­tä ja to­dis­ti Jee­suk­sen omak­si Po­jak­seen. Sa­mal­la ta­voin hän oli pu­hu­nut ai­kai­sem­min, kun Jee­sus kas­tet­tiin.

Pai­kal­le il­mes­tyi­vät myös Moo­ses ja Elia. Moo­ses oli Van­han tes­ta­men­tin suu­rin pro­feet­ta ja joh­ta­ja. Her­ra oli an­ta­nut Moo­sek­sel­le ki­vi­tau­lut, joi­hin oli kir­joi­tet­tui­na laki ja käs­kyt. Nämä Moo­sek­sen tuli opet­taa kan­sal­le. Pro­feet­ta Elia oli Moo­sek­sen ta­voin Ju­ma­lan us­kol­li­nen pal­ve­li­ja. Hän ei tais­tel­lut vain puh­taan ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen, vaan myös yh­teis­kun­nal­li­sen oi­keu­den­mu­kai­suu­den puo­les­ta.

Moo­ses ja Elia oli­vat teh­neet teh­tä­vän­sä maan pääl­lä ja he oli­vat jo pääs­seet tai­vaan kirk­kau­teen. He oli­vat aut­ta­neet ih­mi­siä pe­las­tu­maan, ker­to­mal­la käs­kyis­tä ja lais­ta, joi­ta tuli nou­dat­taa. He oli­vat myös opet­ta­neet ih­mi­sil­le oi­keu­den­mu­kai­suut­ta ja Ju­ma­lan pal­ve­le­mis­ta. Hei­dän oh­jeen­sa ei­vät kui­ten­kaan enää rii­tä pe­las­tu­mi­seen.

Vaik­ka me kuin­ka tun­nol­li­ses­ti nou­dat­tai­sim­me kaik­kia käs­ky­jä em­me me pel­käs­tään sen kaut­ta pe­las­tu. Toki nii­tä­kin pi­tää nou­dat­taa. Pe­las­tuk­sen me saa­vu­tam­me yk­sin us­kos­ta Kol­miyh­tei­seen Ju­ma­laan ja kos­ka hän ar­mah­taa mei­dät.

Jee­sus Kris­tus kir­kas­tui Moo­sek­sen ja Eli­an kes­kel­lä. Hän on suu­rin, hän on Ju­ma­lan Poi­ka, Ju­ma­la it­se. Hä­nen ve­ren­sä riit­tää syn­tien so­vi­tuk­sek­si, hä­nen van­hurs­kau­ten­sa puh­dis­taa mei­dät Ju­ma­lal­le kel­paa­vik­si.

Ope­tus­lap­set sai­vat ko­kea jo­tain ai­van eri­tyis­tä. Tä­män ko­ke­muk­sen kaut­ta he var­mas­ti ym­mär­si­vät, et­tä tä­män nä­ky­vän maa­il­man li­säk­si on ole­mas­sa toi­nen­kin to­del­li­suu­den ulot­tu­vuus. Ulot­tu­vuus, joka on vie­lä nä­ky­mä­tön, mut­ta joka ker­ran tu­lee nä­ky­väk­si. Ope­tus­lap­set nä­ki­vät sii­tä tuol­la het­kel­lä ly­hy­en ja kirk­kaan vä­läh­dyk­sen.

Tär­kein­tä ei­vät kui­ten­kaan ole eri­tyi­set ko­ke­muk­set, vaan Jee­suk­sen kuu­le­mi­nen. Kuul­kaa hän­tä, sa­noi Ju­ma­la pil­ves­tä ope­tus­lap­sil­le. Jee­sus­ta Kris­tus­ta mei­dän tu­lee kuul­la kai­kes­sa ja hä­neen mei­dän tu­lee kat­soa. Hä­nen kaut­taan elä­mäm­me tääl­lä saa suun­nan ja mer­ki­tyk­sen ja hä­nen kaut­taan mei­dän­kin on mah­dol­lis­ta ker­ran pääs­tä tai­vaan kirk­kau­teen.

Mar­ja Tuo­mi

seu­ra­kun­ta­pas­to­ri

Kih­ni­ön ev.lut. seu­ra­kun­ta